22.7.2019 – 30.7.2019

Päivä 1 | Päivä 2 | Päivä 3 | Päivä 4 | Päivä 5 | Päivä 6 | Päivä 7

Reitti | Maasto ja sää | Kuva-albumi (Googlessa)

The Wolfpack: Janne Isosävi, Mikko Heiskala ja Antti Hyvärinen 

Tämän vuoden vaelluksen kohteeksi valikoitui alustavasti Kebnekaisen tai Abiskon seutu. Mietimme monenlaisia reittejä, mutta lopulta päädyttiin – pitkän ravintola Cellassa nautitun illallisen jälkeen – lähtöön ja paluuseen Nikkaluoktasta.

Suunnittelimme hieman epätavallisemman reitin Vistasvaggen suuntaisesti Leavasvaggen harjanteiden kautta Mårmapassetille, sieltä Nallon kautta Tre pass ledenille ja lopulta Tarfalan kautta Nikkaluoktaan. Pongasimme kartasta myös mielenkiintoisen kohteen, Kekkonentoppen, mikä otettiin reissun kulmakiveksi. Suunnitelma oli kuitenkin aikaan nähden ylioptimistinen ja meni matkalla uusiksi. Lisää reitistä lopun yhteenvedossa.

Varusteista

Varustus on jo muotoutunut vakioksi, eikä muutoksia juuri tullut. Isoin muutos oli Jannen hankkima Lowe Alpine Saracen rinkka, josta täällä lisää blogissa. Rinkka osoittautui erinomaiseksi. Tilaa on ja kaikki toimii moitteettomasti, ergonomia on kunnossa – kyseistä rinkkaa voi todella suositella!

Kunnollista GPS- paikanninta ei tällä kertaa mukaan saatu, koska edellisenä vuonna käytössä ollut joutui samaan aikaan virkatehtäviin.

Gourmet-osastolle ei myöskään tullut suuria muutoksia. Maustekaappiin tuli tänä vuonna Santa Marian valkosipuli- ja chilitahnat. Uutena kokeiluna Antti otti mukaan lettuainekset ja maapähkinävoita. Kokeilimme myös muutamaa Knorrin snack-pot -annosta, jotka pakkasimme pusseihin purkkien sijaan. Suklaata oli Jannella taas reippaasti mukana, jotta energiavaje ei iskisi loppumatkasta.

22.7. Lähtöpäivä: Helsinki

Nikkaluoktaan on Etelä-Suomesta sen verran matkaa, että siirtymiin käytetty aika päätettiin optimoida. Menimmekin tällä kertaa autoyöjunalla Ouluun. Ma-iltana Janne ja Mikko ajoivat auton Pasilassa junaan ja siirtyivät Pasilan Olutravintola Nurkkaan odottelemaan Anttia, joka tuli Tuusulasta junalla.

Nurkka on todennäköisesti Helsingin urbaanein terassi! Pelkkää rakennettua ympäristöä, arkkitehtuuria voisi kuvata postmoderniksi.

Junamatkan alku sujui leppoisesti ravintolavaunussa ja hyteissä ehdittiin vähän nukkuakin. Juna saapui aamukahdeksan jälkeen perille. Ehdottomasti voi suositella Lappiin menijöille! Meille kelpaisi aikaisempikin saapuminen, koska silloin junalta ehtisi saman päivän aikana paremmin maastoon ihan pohjoisimpaankin Lappiin.

Sivun alkuun

23.7. Oulu – Nikkaluokta

Oulu → Kiiruna → Nikkaluokta (556 km)

Oulusta päräytimme Tornioon, jossa teimme loput tuoretavaran ostokset Tera-Hyper-Prismassa. Sieltä jatkoimme yhtä soittoa Kiirunaan, jonne on Torniosta 350km. Törestä Jällivaaran kautta Kiirunaan menevä tie on hyvässä kunnossa, ja sillä keskinopeus pysyy mukavasti Lapin lukemissa.

Kiirunassa ihmettelimme hetken pohjoista kaivoskaupunkia, ja pidimme kahvitauon keskustorilla. Coopista napattiin poron kuivalihaa ja autoon paluukaljat odottamaan. Kiirunasta on vielä 70km Nikkaluoktaan, ja tie on hyväkuntoinen.

Sivun alkuun

D1: 23.7. Nikkaluokta

(8,5 km, n. 430 nousumetriä) Nikkaluokta → Vistasvagge → Ylös koilliseen tuntureille
Kebnekaise-2019-wolfpack-paiva-1
Päivä 1: Ylös tunturiin.

Nikkaluoktaan saavuttiin lopulta pitkällä iltapäivän puolella. Kävimme pyörähtämässä retkeilyalueen parkkipaikalla, missä oli kymmeniä autoja ja retkeilijöitä, useimmat lähdössä todennäköisimmin kohti Kebnekaisea. Oma reittimme oli suunniteltu siten, että pystyisimme välttämään sopulilauman, ja kulkisimme mahdollisimman vähän suosituimpia väyliä.

Auto jätettiin lopulta Vistasvaggen suulla olevalle parkkipaikalle. Saksalaisesta asuntoautosta seurattiin mielenkiinnolla varustepakkailujamme, ja lopulta otimme ensimmäiset askeleet reissuun n. 17:30. Ilmassa oli jo tutuksi tullutta ensimmäisen päivän jännittynyttä lähtöhuumaa – nyt oltiin liikkeellä, ja seuraavan viikon ajan olisimme omillamme luonnon keskellä.

Varusteiden pakkailua parkkipaikalla

Vistasvaggen polku on hyväkulkuinen ja selkeä, mutta me ottaisimme siinä vain alkulämmön. Noin 4 km matkan jälkeen poistuimme isolta polulta ja aloimme kiivetä pienen puron vartta koilliseen rinnettä ylös kohti Leavasvaggen ylänköä. Reittivalintaa oli hieman arvottu, mutta Antti oli bongannut ainakin yhden vaelluskertomuksen ruotsalaisilla nettisivuilla, jossa reittiä oli kokeiltu.

Seuraavat 2,5 tuntia mentiin täyspakkauksen kanssa jatkuvaa, hivuttavaa nousua, jota leimasivat ensin metsä- ja suoalueet, sitten lehdot ja lopulta vaivaiskoivuinen tunturinalku. Hikisyydessään tämä vaelluksen osa muistutti edellisenä vuonna tehtyä Koddepäälle nousua UKK- puistossa. Onneksi kesä alueella oli ollut kuiva – runsassateisella kaudella suoalueet olisivat todennäköisesti olleet normimittaiselle vaelluskengälle liian kosteita. Oli myös helppo huomata, että olimme reitillä, jolla ihmisiä ei juuri kulje. Bongasimme useita hirvien makoilupaikkoja ja karhujen jätöksiä: selvästi alue, missä eläimet saavat olla rauhassa.

Nousun hikeä. “Ollaanko tosiaan tultu vasta noin vähän!?”
Renvaktarstuga

Lopulta vaivaiskoivikon jälkeen tunturi aukesi, ja näimme kartalle merkityn renvaktarstuganin. Kävimme tuvan kuistilla ihmettelemässä maisemaa ja hetken puhaltelemassa nousuhikeä. Lopulta tuvalta noustiin vielä n. sata nousumetriä rinnettä ylös, kunnes laitettiin leiri pystyyn. Nousu oli ollut todella hikinen, ja ainakin Antilla alkoivat päivän energiavarat ehtyä. Heti teltan pystyttämisen jälkeen saatiin tulevan viikon ainoa sadekuuro, joka nousi Visstasvaggen suunnasta päällemme. Sadetta pidettiin tuttuun tapaan tarpin alla. Iltapalaksi paisteltiin pekonia.

Näkymä Visstavaggeen. Edustalla näkyvä vuoren”nenä” on Kakinjunnje.

Sivun alkuun

D2: 24.7. Leavasvaggen ylänköä

(13,8 km, n. 220 nousumetriä) Renvaktstugan yltä → Pieltjajåkkan latvat
Kebnekaise-2019-wolfpack-paiva-2
Päivä 2: Tunturisuunnistusta Leavasvaggen ylängöllä.

Toisena päivänä suunnitelma oli kulkea Vistasvaggen suuntaisesti kohti Mårmapassetia, etsien illaksi sopiva leiripaikka jostain matkan varrelta. Päivä alkoi kevyellä nousulla ylängön päälle. Sinne päästyämme meille avautui hyvin samanlainen maisema kuin Suomen avotuntureilla, eli pitkää näkyvyyttä ja loivia huippuja. Maasto oli helppokulkuista. Tosin edellisen päivän nousu ja edelleen lähtöpainosta raskaat rinkat hidastivat (osan miehistön) kulkua. Monien mielestä toinen päivä onkin vaelluksella aina vaikein (Janne ei allekirjoita tätäkään 🙂 ).

Tällä kertaa keli myös suosi, sillä vaikka oli pilvistä, näkyvyys oli hyvä. Tunturialueella suunnistamien ei ole aivan helpointa, sillä etäisyyksiä on vaikea arvioida, ja samaistamisvirheitä tekee helposti. Jatkuvasta mikrosuunnistamisesta huolimatta meilläkin oli usein lievää epävarmuutta, missä kohdin karttaa tarkalleen ottaen olimme. Huonolla näkyvyydellä suunnistamisesta tulee liki mahdotonta, ja reitiltä voi ajautua helposti harhaan. Talvella vaikeusaste nousee entisestään, kun maaston mikromuodot häviävät täysin.

Kun kaksi lukee karttaa, reitiltä harhautuminen on epätodennäköisempää

Ylänkö oli karuudessaan kaunis, mutta mikä parasta, saimme olla kokonaan omissa oloissamme. Mikäli keli suosii, ja olet valmis tarpomaan raskaskulkuisessa ylämäessä 2,5 tuntia, voimme varauksetta suositella Leavasvaggen ylänköä vaihtoehtoisena reittinä Nikkaluoktasta. Ei tarvitse jatkuvasti morjestaa vastaantulijoita.

Kuivuudesta johtuen ylängön ainoaksi haasteeksi tuli kunnollisten vedenottopaikkojen löytyminen. Kartalla näkyvät lirut olivat pitkälti kuivuneet. Lounasta söimme esim. sulamislumista muodostuneen lammen äärellä, jota ei kartassa näkynyt ensinkään.

Lopulta leiripaikaksi löytyi hieman suuremman lammen törmä Pieltjajåkkan latvoilta. Teltan ja tarpin pystytyksen jälkeen syötiin meetvursti-juusto- quasidilloja, maustettuna valkosipuli- ja chilitahnalla -sekä tietenkin Maldonin sormisuolalla.

Illallisen jälkeen Antti ja Janne suunnistivat vielä lammen rantaan maisemia ihmettelemään.

Iltakävelyllä lammen rannassa

Lähemmäksi päästyämme huomasimme kesän viimeisten lumien lammen rannassa olevan väritykseltään upean punaista – kyseessä on lumilevä, jota tiedetään esiintyvän Lapissa.

Leiriin palatessa teltasta kuuluikin jo onnellista kuorsausta 🙂 Oli aika levätä seuraavan päivän nousumetrejä varten.

Sivun alkuun

D3: 25.7. Ruomascorru ja Mårmapasset

(17,3 km; n. 240 + 340 + 150= 730 nousumetriä täyspakkauksen kanssa) Pieltjajåkkan latvat → Ruomascorru → Mårmapasset → Vassacohkka
Kebnekaise-2019-wolfpack-paiva-3
Päivä 3: Reitti Ruomascorrua pitkin Mårman solaan

Päivä valkeni kirkkaana, mikä sai leiripaikan näyttämään upealta. Teltta oltiin saatu todella tasaiselle alustalle, reilun 10m päässä solisi kirkas ja kylmä vuoristopuro, ja maisemat antoivat parastaan!

Aamutoimet suoritettiin paikasta ja kelistä nauttien, mutta lopulta tavarat oli lyötävä kasaan – edessä oli pitkä päivä. Jätimme pienen seidan hyvän telttapaikan merkiksi, ja sitten lähdimme ylös kohti Duopmacohkkan häntää. Edessä oli päivän ensimmäinen, n. 230 m nousumetrin rinne. Nousu alkoi muuttua rakkaiseksi, mutta opimme nopeasti ottamaan poroista mallia ja hyödyntämään lumilämpäreitä helpompana kulkualustana. Jyrkissä rinteissä pitää toki olla tarkkana, ettei lipsahda liukumaan kohti kivikkoa, ja siitä syystä jokainen otti vaellussauvan varuilta tueksi.

Duopmacohkkan rinnettä nousemassa

Duopmacohkkan selänteen ylitys oli ihmeellinen kokemus, eräänlainen siirtymähetki. Samalla, kun tunturimaiset maisemat alkoivat jäädä takana notkelman taakse, edestä nousi jylhät ja alppimaiset piirteet. Hieno keli vain vahvisti tätä “vau!”-kokemusta.

Duopmacohkkalla: Leavasvaggin tunturit jäävät taakse…
… ja alppimaisemat aukeavat edestä! Tunteva voi tunnistaa yhdellä silmäyksellä huiput Kaskasatjåkkasta Nalluun saakka.

Upeassa paikassa pidettiin kunnon tauko ja nautittiin hienoista maisemista. Sitten heitettiin rinkat selkään ja lähdettiin laskeutumaan kohti lounaspaikkaa.

Lounasta syötiin viimeisellä lirulla ennen Ruomascorrun nousun alkua. Tähän tarvittiinkin runsaasti energiaa, sillä päivän toinen nousu oli melkoista tunkkaamista kivikkoa ylös. Kun pahin oli voitettu, seurattiin rapean rakkaista Ruomascorrun selkää kohti Mårman solaa. Alunperin oli tarkoitus kävellä aivan Ruomascorrun selkää, mutta nousu- ja kulkumetrejä oli tullut jo sen verran takana, että haluttiin säästää voimia ja pyrittiin pysymään optimikäyrällä.

Ruomascorrun rakkaa matkalla Mårmapassetille

Lopulta onnistuttiin tulemaan tarkasti oikealla korkeuskäyrällä Mårman solaan. Sola toimii kulkureittinä pohjoisesta Mårman laaksosta etelään Vistasvaggeen, mutta tällä kertaa me tulimme epätavallisesta suunnasta ikäänkuin sivuttain solaan. Solassa heitettiin rinkat selässä ja käytiin katsomassa pohjoiseen avautuvaa Mårmaa. Täytyy nostaa hattua myös sieltä suunnasta tuleville, melkoinen seinä on voitettavana solaan noustakseen!

Saapuminen Mårman solaan

Vaikka päivä oli jo pitkällä, oli pakko vielä lähteä Vassacohkkan huiputukseen, koska keli oli niin mainio. Sieltä on hieno näköala Moarhmaglacierenille. Mikko päätti tällä kertaa jäädä vahtimaan rinkkoja, kun Antti ja Janne lähtivät huiputukselle päivärepuin.

Moarmhaglacieren

Tässä vaiheessa ajattelimme, että päivälle on jäljellä vain lyhyt laskeutuminen lähimmän juoksevan veden luo, mutta laskeutuminen Mårmapassetista olikin astetta haastavampaa luokkaa! Vaikeutta lisäsivät kova jyrkkyys ja miehenkokoiset järkäleet. Näin isojen lohkareiden läpi ei Wolfpack ole aikaisemmin laskeutunut. Reitti alas oli pitkän päivän jälkeen todella raskas!

Telttapaikan löytäminen ei myöskään ollut yksinkertaista, mutta lopulta se löytyi jääseinältä laskevan puron toiselta puolelta, katselusuunta kohti solaa. Korkeus oli 1310 metriä.

Solan-alla-leiri

Kun leiri oli saatu pystyyn ja ruokaa ahdettua väsyneisiin miehiin, alkoi upea maisema taas nostaa hymyä huulille. Kerrassaan hieno leiripaikka! Lisäksi edellisen kolmen päivän aikana emme olleet tavanneet yhtään kanssavaeltajaa, joten kokemus oli toistaiseksi varsin erilainen kuin edellinen Ruotsin vaellus Sarekissa!

Sivun alkuun

D4: 26.7. Vistasstuganille

(8,3 km, 740 laskumetriä) Mårmapas → Vassaloamijavri → Vistasstugan
Kebnekaise-2019-wolfpack-paiva-4
Päivä 4: Laskeutuminen Vistasstuganille. Vanhalla karttapohjalla polku laskeutuu Vassaloamajavrin jälkeen pian alemmalle käyrälle, nykyään reitti kulkee ylempänä.

Raskaan päivän jälkeen oltiin nukuttu hyvin ja herättiin sinisen taivaan alla. Tälle päivälle oli ajateltu vain laskeutuminen Vistasstuganille. Vaikka alunperin suunniteltua aikataulua oltiin noin päivä jäljessä, todettiin, että lepopäivä tulisi tarpeeseen.

Rauhallisten aamutoimien jälkeen lähdettiin laskeutumaan alas kohti Vistasvaggea. Ensimmäisenä vastaan tuli Vassajavri, joka ohitettiin alajuoksulta. Mikko ja Antti vaihtoivat suosiolla cloksit ylitystä varten, mutta Janne hyppeli ylityksen kengät jalassa.

Vassajavrin karuutta

Ylityksen jälkeen oli lyhyt nousu Vassanjunjjin yli. Tässä vaiheessa nousumetrit aiheuttivat hieman henkistä allergiaa, ja jutusteltiin, että loppumatka Vistasstuganille olisi onneksi pelkkää alamäkeä! Lämpötila alkoi nousta päivän edetessä, ja huomattin, että tulisi kuuma päivä. Oli aika kaivaa aurinkorasvat esille.

Maisemat Vassanjunjjilta laskeutuessa olivat todella hienot, ja Fredrik Neregård toteaakin kirjassaan Fjällvandra kring Kebnekaise, Abisko och Riksgränsen: “…denna vy, som du får på vägen ned är den förnämsta i hela Kebnekaisefjällen”. Silti meille jäi semmoinen käsitys, että maisema Duopmacohkkalta oli ollut vielä mahtavampi. Olisiko yksi harvoista paikoista, mikä oli jäänyt Neregårdilta väliin vaelluksillaan?

Laskeutumassa kohti Vassaloamijavria. Taustan neljä korkeinta huippua (vasemmalta oikealle): yli 2000 m Kaskasatjåkka ja Gaskkaspakti, lisäksi selkeästi erottuvat Niibbas ja Pyramiden

Maisema muistutti Vassaloamijavrille laskeuduttaessa alppiniittyjä; rakka oli jäänyt jo taakse, ja kävelimme nurmipeitteisillä rinteillä. Jyrkkää oli kuitenkin edelleen ja kulutti lihaksia yllättävän paljon. Vassaloamijavri kiilti kauniina auringonpaisteessa, ja oli omituista kuvitella, että heti sen takaa oli useamman sadan metrin pudotus Vistasvaggiin. Järven rannalle oli aseteltu isompiakin kummeleita, ilmeisesti hyvien telttapaikkojen merkiksi.

Meillä alkoi olla lounasaika, joka ajateltiin viettää viimeisellä kartan mukaan järvelle tulevalla lirulta. Se oli kuitenkin kuiva, joten Janne reippaili koko porukalle muona- ja juomavedet noin 500 metriä aiemmalta purolta. Lounastellessa sattui lopulta se vääjäämätön, eli näimme ensimmäisen vastaantulijan Vistasstuganin suunnasta. Hän kuitenkin ohitti meidät kohteliaasti ilman tyypillisiä kokemustenvaihtoja. Liekö harvemmin kuljetulla reitillä sitten semmoinen koodisto, että vaeltajat tietävät toisten haluavan olla rauhassa 😉

Ennen viimeistä laskeutumista Vistastuganille, taustalla Nallu.

Loppulasku Vistasstuganille oli jyrkkä ja osin vaikeakulkuinen: paljon polvenkorkuista risukkoa ja tarkan askeleen alustaa. Tässä vaiheessa alkoi jo alamäkikin nostamaan pinnaa – nousumetrejä tänne ja heti! Lopulta Vistasstugan kuitenkin paljastui alapuolellamme, eikä aikaakaan, kun saavuttiin tuvalle.

Näkymä alas Vistasstuganille.

Tunturi-hiltonilla oli paljon väkeä. Heitimme rinkat selästä, ja kaivoimme nopeasti rahoja esiin – tiedossa oli, että stuganilta pystyi ostamaan ruotsalaista mellan öliä. Jannen lentolaukustaan mukaan ottamat kruunut olivat kuitenkin vanhentuneet pari vuotta aiemmassa seteliuudistuksessa!

“Rämpylöitä ja kruunuja, pöh! On vain kolme valuuttaa: dollari, euro ja Sveitsin frangi…”

Onneksi Antilta löytyi kuranttia valuuttaa, ja kaiken kruunuksi mellan ölitkin olivat kylmiä – kyllä maistui kuuman laskeutumisen jälkeen! Tuvalla vastuussa oli tupaemäntä, jolta sujui ruotsin lisäksi sujuvasti niin suomi kuin ranskakin.

Tuvalta voi ostaa yöpaikan lakanoiden välistä, mutta me laitoimme telttamme Vistasvaggen ylittävän sillan toiselle puolelle ilmaisille paikoille. Telttapaikka ei ollut paras mahdollinen, mutta joen töyräälle millintarkasti se aseteltiin.

Leiripaikka Vistasstuganin vastarannalla. Mahtui se siihen! Suomenlippu sauvassa merkkasi Wolfpackin paikan.

Loppupäivä olikin sitten miesten ja varusteiden huoltoa. Syötiin hyvin, nautiskeltiin vähän jallua, ja jutusteltiin tuvan pihapiiriin ilmestyneiden vaeltajien kanssa. Telttamme viereen alkoi kohota muitakin, ja panimme merkille, ettei kaikilla ollut ihan vedenkäytön etiketti hallussa, vaan yläjuoksulla pestiin iloisesti likaisia kalsareita.

Illan kruunasi kuitenkin hiljattain paikalle rakennettu sauna, jonka Wallenbergit ja muut tsiljonäärit olivat lahjoittaneet Arctic Foxes -nimimerkin alla. Harvian kiuas söi metrisiä halkoja ja löylyt olivat mainiot. Lauteilta oli suora näkymä Nallulle! Luonnollisesti saunalla oli virallinen uimapaikka Vistasvaggen jäätikkövirrassa, missä pistäydyttiin jäähdyttelemässä turvaköyden päässä – makein uimapaikka ikinä!

Hieman jäimme ihmettelemään saunan oven rikkinäistä ikkunaa, joka oli korjattu ilmastointiteipillä.

Saunamaksukin oli vain joitain rämpylöitä, eli Wolfpack suosittelee Vistasvaggen saunaa!

Sivun alkuun

D5: 27.7. Takaisin ylängölle

(9,3 km, 440 nousumetriä) Vistastugan → Lounaskivi → Njunni ja järvi 1003 metrissä
Kebnekaise-2019-wolfpack-paiva-5
Päivä 5: Takaisin vuorille.

Illan saunomisen ja huollon aikana teimme lopulta päätöksen, että tällä reissulla Nallu ja Trepasleden jäisivät väliin. Pysyisimme etukäteen suunnitellussa kokonaisaikataulussa kulkemalla seuraavaksi Kaskasavaggeen ja sieltä ylös Cievrralahkuun. Kekkonentoppen olisi mahdollista huiputtaa myös siltä suunnalta.

Otimme rauhallisen aamun ja jatkoimme todella kuumassa ja tuulettomassa kelissä joen viertä Nikkaluoktan suuntaan. Vistasstuganin lämpömittari näytti aamuauringossa jo +28C. Maasto on tiheää koivikkoa, mikä antoi vähän suojaa paahtavalta auringolta. Vistasvaggessa liikkuu jonkin verran kulkijoita, oli sekä vastaantulijaa että samaan suuntaan menijöitä.

Polku pusikossa Vistasvaggessa.

Jo parin kilometrin jälkeen Mikolta tuli huolestuttava viesti. Miehen kropassa oli outoja tuntemuksia: välillä huippasi, kaikki ei ollut OK. Yölläkin oli kuulemma jo mahassa vähän kiertänyt. Pidettiin minitaukoja vähän useammin ja kuulosteltiin Mikon olotilaa. Noin 4 km tylsää polkua taivallettuamme saavuimme joen ylityspaikalle, jossa oli kesäsilta komeiden kuohujen yli.

Vistasvaggin ylittävä silta

Pidimme ylityksen jälkeen taukoa puolen kilometrin päässä joesta, mutta vettä ei tahtonut löytyä mistään. Myöskään kartalta ei löytynyt vesiä loppumatkan aikana – eli tilanne oli potentiaalisesti vaarallinen. Antti ja Janne tiedustelivat etelämpää ja löysivät pienen lirun juoksevaa vettä. Siitä täytettiin kaikki retkikunnan pullot. Helle oli jo huolestuttavan tukala, ja todettiin, että olisi ehkä syytä pitää pidempi lounastauko varjossa ennen ylängölle nousua. Samalla odotettaisiin, että päivän kuumin hetki menisi ohi.

Löysimmekin vähän matkan päästä ylempää ison kiven, jonka tarjoamaan auringonsuojaan teimme lounasleirin. Osa taisi vähän torkahdellakin odotellessa. Maisema oli jälleen upea alas laaksoon, ja kiikaroimme laakson yllä liiteleviä haukkoja.

Nyt on kuuma! Nikkaluoktan sääasema mittasi päivän maksimilämmöksi 27,4 C.

Pidimme taukoa toista tuntia, ja lähdimme sitten kapuamaan ylemmäs. Maasto muuttui tiheäksi koivikoksi. Yllätykseksi sieltä löytyikin useita puroja juomatäydennyksiä varten. Niitä ei kartalla näkynyt, mutta sulamisvesi oli raikasta ja kylmää.

Viimeinen nousu olikin kunnon tunkkausta todella jyrkässä avorinteessä. Aurinko ei antanut armoa, ja tukala kuumuus söi miestä. Mentiin aina muutama kymmenen metriä ja pidettiin taukoa.

Edellispäivien maisemia. Vassaloamijavri jää kuvassa vasemmalla näkyvän töyrään taakse.

Saimme kiinni aiemmin päivällä näkemämme nuoren naisen, joka kulki koiransa kanssa. Lohdullista oli huomata, että nousu näytti ottavan voimille hänelläkin. Erikoista olla noin tukahduttavassa kelissä näin pohjoisessa!

Lopulta pääsimme nousun ylös. Suuntasimme vielä viimeiselle nyppylälle, josta avautui näkymä Njunnin järviylängölle (järven korkeus kartalla 1003 m). Päätimme, että laitetaan leiri jonnekin järven lähelle.

Laskeutumassa Njunnin ylängön järvelle.

Telttapaikka osoittautui tasaiseksi ja pehmeäksi, joskin kosteammalla kelillä olisi ollut märkä paikka.

Lisäksi värikkäille pinnoille kerääntyi kummallisia vaaleita pomppivia kirppuja, joiden nimi jäi meille lopulta mysteeriksi. Aamulla ne olivat poissa, kun keli oli vaihtunut.

Sivun alkuun

D6: 28.7. Kekkonen-toppen

(17 km, 200 laskumetriä, 660 nousumetriä) Njunni/ järvi 1003m → Kaskavagge → Cievrralahku → Kekkonentoppen (huiputus, 1540m)
Kebnekaise-2019-wolfpack-paiva-6
Päivä 6: Kaskavagge ja Kekkonentoppen.

Kun heräsimme aamulla, peitti sumu koko ylängön. Näkyvyys oli korkeintaan 10 metriä, ja ero kauniiseen ilta-aurinkoon oli hurja. Keittelimme aamupalaa ja odottelimme sumun hälvenemistä, ei tehnyt mieli lähteä kulkemaan sokkona.

Aamulla ei kauaksi nähnyt

Kun sumu ei lopulta meinannut hälvetä, arveltiin, että se oli saattanut jäädä roikkumaan ylängön päälle. Kun oli laskeuduttu pari sataa metriä huomattiin veikkauksen olleen aivan oikea, sillä Kaskasavagge avautui hyvällä näkyvyydellä. Laskeutuminen oli helpompi kuin Vistasvaggen vastaava, ja ehdimme rauhassa pysähtyä kiikaroimaan, miten haukka liiteli laakson toisella puolella.

Laskeutuminen Kaskasavaggeen, sumu alkoi hälventyä.

Pian oltiinkin alhaalla Kaskasavaggen ylittävällä sillalla. Antti ja Janne kirmaisivat tupatarkastukselle muutaman sadan päässä olevalle hätämajoitustuvalle. Mikon olotila oli heikennyt edellisestä päivästä, ja hän päätti jäädä sillalle vahtimaan rinkkoja. Stuga oli pieni mutta erittäin siisti, kahdella pedillä varustettu.

Hätämökillä vieraskirjaa lukemassa. Wolfpack jätti myös merkinnän.

Normaaliin yöpymiseen tupa ei tosiaan ole tarkoitettu, mutta kelin tai muun hätätilan vuoksi sieltä voi hakea suojaa. Vieraskirjassa oli harvakseltaan merkintöjä, muutama suomalainen sivuilta löytyi. Lisäsimme Wolfpackin merkinnän jatkoksi. Stugan ympäristössä asusti (?) todella rohkea kihu, joka seurasi Janne ja Anttia stugalla käydessä. Antoi kävellä parin metrin päähän, ennen kuin väisti.

Merkintä lokikirjaan.

Sillalta alkoi reipas, n. 300 nousumetrin nousu ylös Cievrralahkuun. Nousun jälkeen otettiin lounas järven (1117 metriä) rannalla kivikossa. Tarppi nostettiin tällä kertaa ihan vaan varjoksi. Mikon olotila heikkeni entisestään, ja päikkärit maistuivat tarpin alla. Selkeästi jotain nyt jylläsi elimistössä, eikä aikaakaan matkan jatkamisen jälkeen, kun mies joutui jättäytymään ensimmäistä kertaa kyykylle.

Lounaspaikka, järvi kuvaajan selän takana.

Cievrralahku oli enimmäkseen helppoa kuljettavaa. Parin isomman uoman ylitys tuli vastaan, mutta nämä olivat tällä kelillä selkeästi normaalia kuivempia. Ovat keväällä varmasti isoja jokia.

Päivän leiri oli mietitty asemoitavan paikkaan Cievrrajavrin itäpuolelle, mistä olisi helppoa tehdä Kekkonen-toppenin huiputuskeikka. Telttapaikan etsintä oli vaikeaa epätasaisen mikromaaston vuoksi. Yhden hengen teltan olisi saanut hyvin pystyyn, mutta lopulta löytyi tarpeeksi suuri tasainen kohta myös isommalle teltalle. Tasaisia paikkoja tarkemmin tarkastelemalla huomattiin, että ne olivatkin palsoja. Toivottiin, että ovat kuumasta kesästä huolimatta edelleen jäässä.

Leiri saatiin pystyyn hyvissä ajoin, ja meille jäi runsaasti aikaa ruokailuun. Antti otti esiin koko reissun mukana olleen ohukaistaikinasetin, josta tehtiin lettutaikina jälkkäriksi. Kokeilu oli Wolfpackille ensimmäinen. Nopeasti todettiin, ettei Trangian pannu pysy tarpeeksi kuumana lettujen paistoa varten – tämä jäi siis myös viimeiseksi kokeiluksi. Lopulta turhautuneena päätettiin, ettei tuhlata enempää kaasua moiseen, vaan hulautettiin loput lettutaikinasta kivenkoloon. Sen sijaan kurkkuun hulahti lohduttavat jallut lämpimässä illassa.

Illan viimeinen koitos oli vielä edessä. Kello 21 Antti ja Janne valmistautuivat kevyin repuin Kekkonen-toppenin huiputukseen Mikon jäädessä leirimestariksi ja mahaansa parantelemaan.

Nousu Cievrralahkulta oli kaikkiaan hyvin selkeä. Matkalla oli ylänkö, joka muistutti ihan jotain kuumaisemaa, ja jatkui tasaisena kilometreittäin etelään. Yksi isompi lumipaikkakin ylitettiin porojen kulkiessa ohitsemme. Vähän klo 22 jälkeen huiputettiin viimein Kekkonentoppen kirkkaassa illassa.

Siellä se häämöttää!

Otettiin Kekkoselle pikku-Finlandiat. Toivottiin myös, etteivät ne ajat enää koskaan palaa, ja fiilisteltiin hienoa paikkaa. Lopulta kelin ja kroppien kylmetessä jätettiin hyvästit Kekkoselle, ja palattiin alas leiriin.

Näkymä Tarfallan laakson yli Kebnekaiselle. Kuvassa vasemmalla näkyvä Storglaciären on yksi maailman tutkituimmista.

Mikolle palautettiin yksi Finlandia Kekkonen-toppenilla käyneenä, kello oli jo yli 23:00. Uni maittoi pitkän päivän jälkeen!

Sivun alkuun

D7: 29.7. Takaisin Nikkaluoktaan

(16,7 km) Cievrralahku → “Hej hej!”-leden → Nikkaluokta
Kebnekaise-2019-wolfpack-paiva-7
Päivä 7: Takaisin Nikkaluoktaan.

Reissun seitsemäntenä päivänä oli päätetty tehdä viimeinen siirtymä Nikkaluoktaan. Leirin purku tehtiinkin rivakasti. Mikko teki aamutoimillaan tuttavuutta kärpän kanssa (ei, tällä kertaa kyseessä ei ole kielikuva 😉 ), ja onnistui nappaamaan siitä hienon kuvan! Mikon olokin oli yön aikana kohentunut. Mieleen tuli Sarekin vaelluksen viimeinen aamu, joilloin leiriimme jolkotteli ahma.

Vikkelä ja utelias kärppä kierteli leiriämme.

Heti alkumatkasta bongasimme pienen lammen viereiseltä harjulta kummallisia kivistä rakennettuja “poteroita”. Olisiko joku porukka ollut tässä syksyllä ja tehnyt tuulessa suojat nukkujille? Ennen puolta matkaa kävimme tutustumassa taas yhteen Renvaktarsuganiin, jotka tuntuvat noudattavat samanlaista designia Ruotsin Lapissa.

Cievrralahkun laskeutuminen oli helppoa mikromaastoa, kunhan älysi pysyä hieman ylemmällä käyrällä maaston tasaisuuden ja kuivuuden hyödyntämiseksi. Meistä alemmalla käyrällä kulki kolmen hengen porukka samaan suuntaan, mutta he jäivät nopeasti jälkeen todennäköisesti haastavamman maaston takia.

Lopulta tultiin Garmasbaktin itärinteelle, mistä Nikkaluoktan jo saattoikin selvästi erottaa. Nautimme vaelluksen viimeisen lounaan puron varrella ennen puurajaa. Tuuli oli noussut, ja keli muuttumassa selvästi kylmemmäksi.

Jatkoimme viimeisen laskeutumisen Cievrrajohkan vartta, kunnes saavuimme Dag Hammarskjöldsledenille. Tämä reitti kulkee Nikkaluoktan ja Kebnekaise fjällstationin väliä. Paluu sivilisaatioon oli ilmiselvä ja välitön. Reitti oli leveää kivituhkalla päällystettyä tasaista tietä, ja olimme jälleen löytäneet sopulilaumat. Kaikenlaista väkeä tuli jatkuvasti vastaan melkein jo farkuissa, ja kaikkien kanssa vaihdettiin kohteliaat “Hej! Hej!”. Tuli siinä Vassaloamajavrin äänetöntä kohtaamista satunnaisen vaeltajan kanssa ikävä…

“Hej! Hej!”-leden. Välttäkää tätä, jos haluatte rauhaa!!

Nikkaluoktaan saavuttaessa Janne haki auton kahden kilometrin päästä parkkipaikalta, ja matka kohti Kiirunaa alkoi. Mikon pakki heitti voltin puolilämpimän mellan ölin jälkeen: oli kuin kroppa olisi viimein rentoutunut taistele-tai-pakene -reaktion jälkeen. Nopea pysähdys tien varteen, ja matka jatkui.

Kun saavuttiin Kiirunan Scandic Ferrum -hotelliin, Mikolla iskikin tauti päälle oikein kunnolla! Antti ja Janne lähtivät hotellin saunaan (joka oli ruotsalaisittain unohdettu laittaa päälle), mutta Mikko päätti jäädä nopeasti nousseessa kuumehorkassa huoneen kylpyammeeseen lillumaan.

Sauna saatiin päälle respan kanssa käydyn kevyen verbaalisen judon jälkeen (kuten Thatcher sanoi, “I was not rude. I was firm, very firm, indeed.” 🙂 ) ja lämpeni seuraavan tunnin aikana jo jopa 45 asteeseen. Saunahetkestä tuli pojille kuitenkin mieleenpainuva, sillä laudekaveriksi saatiin alppitiikeri, joka tuntui tuntevan kaikki Kebnekaisen seudun huiput kuin omat taskunsa. Joimme myös saunassa oluita, joita oli ehdottomasti kielletty sinne ottamasta. Samalla selvisi saunan oven rikkonaisen ikkunan tarina! Alppitiikeri oli ollut mukana Vistasvaggen saunan vihkiäisissä, ja tuona päivänä oli nuorella naisvaeltajalla mennyt liukastumisen takia käsi läpi ikkunasta – onneksi tilanteesta oli selvitty ilman isompaa henkilövahinkoa.

Saunan jälkeen Antti ja Janne tankkasivat kunnolla energiaa: Scandic Ferrumissa syötiin ensin kaksi ruokalajia. Tämä esitys oli heikko, sillä laatu ei todellakaan vastannut hintaa. Paremmat pisteet sai sen sijaan kulman takana ollut hampurilais-snägäri Empes, missä lopulta mahat täyttyivät. Mieleen jäivät myös snägäriä pyörittäneet kaksi n. 60v rouvaa. Tilaukseen:”Jag skulle vilja ha en hamburgare med ost..” vastaus kuului:”Ja tuleeko sama pöytä tuo toinen poika kanssa?” Jotenkin se suomalaisuus vain paistaa 😀

30.7. Kiiruna – Helsinki

Aamulla Mikon kuume oli onneksi hellittänyt ja vatsatautikin oli helpottanut. Olimme jo varautuneet sairaspäiviin Kiirunassa, mutta pääsimme suuntaamaan auton nokan kohti etelää. Edessä olisi kevyet 1200 km ajettavaa.

H. Kuhan kalakaupasta Simossa saa muikkuja ja muita kalaherkkuja. Moottoritieltä on helppo pysähtyä ostoksille. Antti ja Janne pistelivät 600 grammaa savustettua ja hiillostettua merimuikkua, eli maivaa, poskeen auton takapenkillä 10 minuutissa 🙂 Monien mielestä maiva on paremman makuista kuin järvimuikku. (Antti ei tätä allekirjoita, vaan Keski-Suomen Kivijärven muikku on edelleen parasta.) Ainakin Kuhan valmistamana maku on loistava!

Firatissa Viitasaarella otettiin perinteinen välipalapysähdys, ja jatkettiin kohti etelää. Sateli reippaasti koko loppumatkan ja keli oli synkkä, ikään kuin alleviivaten paluuta takaisin sivistyksen pariin.

Sivun alkuun

MITÄ JÄI KÄTEEN?

Reitti: 91 km ja 2480 nousumetriä

Nikkaluokta-Kebnekaise-Vistas-kartta-reitti
Koko reitti, karttamatkaa n. 90 km, päivät eri väreillä.

Tällä reittivalinnalla näimme Vistasvaggen molempien puolien maisemia: sekä tuntureita että alppimaisemia jäätiköineen. Sää oli viikon aikana poikkeuksellisen kuuma ja aurinkoinen, sitä emme olisi osanneet edes toivoa. Saimme reissun ainoan pienen sateen ensimmäisenä iltana, kun laakson suuntaisesti etenevä pieni kuuro vähän ripotteli pisaroita tarppimme päälle. Tuskin osuu enää toista vastaavaa viikkoa pohjoisessa: emme käyttäneet kertaakaan kuorivaatteita sateen takia!

Hieman harmitti, että Tre pass leden ja Nallu jäivät näkemättä, mutta niillehän voi aina palata. Päätös reittimuutoksesta oli sillä tiedolla ja siinä tilanteessa aivan oikea, sitä ei voi harmitella. Kuumassa kelissä kavutut nousumetrit ja Mikon vatsaongelmat olisivat tehneet pidemmästä reitistä liian rankan. Joka tapauksessa päätavoite Kekkosen huiputus tuli tehtyä.

Ruokapolitiikka toimi hyvin, mentiin vanhojen tottumusten mukaisesti. Uusi kokeilu lettutarpeista vaatisivat kunnon valurautapannun. Sen sijaan valkosipulimurska ja yrtit tuubissa otetaan jatkossa listalle, piristävät kummasti vaikka retkimuonia. Tällä reitillä ja tässä kelissä lisävesipullot olivat myös tarpeen, koska varsinkin ylempänä vedet olivat usein vähissä.

Yritimme logata reittimme vanhalla GPS:llä, mutta käyttöliittymä hukkasi datat aina patterinvaihdon yhteydessä. Seuraavalle reissulle pitää hommata kunnon GPS, jotta tarkka reitti jää talteen. Navigointiin emme GPS:ää kesällä edelleenkään käytä.

Kartta alueesta

Reitin alue Ruotsin Läntmaterietin karttapalvelussa (lantmateriet.se)

Maasto: Korkeuseroa ja rakkaa

Maasto on täynnä korkeuseroja, kulkemista ylös alas laaksosta toiseen. Maisema oli paljon lumisempi kuin Sarekissa. Molemmissa paikoissa on isoja jäätiköitä, mutta Sarekissa kausilunta ja -jäätä on vähemmän.

Vistasvagge jakaa maiseman tavallaan kahtia. Sen itä/pohjoispuolella on enemmän pyöreähuippuista tunturimaisemaa ja länsi/eteläpuolella puolestaan terävähuippuista ja kallioista alppimaisemaa. Geologi tuonkin selittäisi.

Reitillämme ei ollut juurikaan jäätikköpuroja, joita Sarekissa puolestaan riitti. Vistas on tosin vahvasti jäätikkövettä ja todella vuolas virta. Pulahdus virtaan oli ikimuistoinen kokemus!

Rakkaa reitillä riittää: tunturit ja ylängöt ovat sitä täynnä ja laskeutuminen Mårmapassetilta oli raskas ja hankalakulkuinen. Myös Vistasiin laskeutuminen otti yllättävän koville, koska päivä oli niin tukahduttavan kuuma, vaikka maasto sinällään oli enemmänkin vuoristoniittyä.

Koska korkeuseroja on paljon, karttamatka jää selkeästi lyhyemmäksi kuin askeleiden mukaan laskettu matka. Sanonnan mukaan yksi porras vastaa kymmentä askelta tasaisella. Tällä kertaa askelmittarit eivät olleet mukana, mutta kovin lyhyttä tunkkausta askel välillä oli rinteessä 🙂

Viikon sää: hellettä!

Lämpöä riitti, eikä satanut lainkaan!

Viikolle osui poikkeuksellinen korkeapaine. Koko Pohjois-Euroopassa oli hyvin lämmintä. Nikkaluoktan mittaus näytti päivämaksimeiksi n. 27 astetta, mutta Vistasvaggen stugalla keli tuntui vielä lämpimämmältä. Tuulettomassa laaksossa mikroilmasto on ollut varmasti ihan eri kuin Nikkaluoktassa järven rannalla. Kaisaniemessä mitattiin viikon aikana kaikkien aikojen lämpöennätys, +31,8 astetta.

Emme voineet kuvitella, että viikon aikana sään aiheuttama suurin ongelma olisi aurinkorasvan riittävän tiheä levittäminen ja jatkuva juominen.

Hieno reissu ja upea alue – tänne tekisi mieli palata!!

Sivun alkuun

Kuva-albumi (Google)

Täältä isompia kuvia maisemista ja matkalta.

Kirja reiteistä alueella

Fredrik Neregård: Fjällvandra kring Kebnekaise, Abisko och Riksgränse

Tätä kirjaa voi suositella, on monipuolisesti tietoa alueen reiteistä. Meidän alkumatkaamme tuossa ei ole, se on siis harvinainen reitti. Kokeilumme perusteella reitti on oikein hyvä vaihtoehto, ainakin selkeällä kelillä.

Fjällvandra kring Kebnekaise, Abisko och Riksgräns

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *