28.7.2016 – 6.8.2016

Päivä 1 | Päivä 2 | Päivä 3 | Päivä 4 | Päivä 5 | Päivä 6 | Päivä 7

Reitti | Yhteenveto | Kuvat & Videot

The Wolfpack: Mikko Heiskala, Janne Isosävi ja Antti Hyvärinen


Valmistelut

Kipinä tälle vaellukselle syntyi edellisvuoden UKK 2015 -vaelluksen jälkipuinneissa. Janne oli UKK:ssa ilmoittanut jokien ylityksen olevan suosikkihommaansa, ja Sarekissa ylityksiä näytti riittävän. Valintaan vaikutti myös Sarekin alppimaiset maisemat ja eräänlainen vaikeustason nosto – Sarekissa ei tupia ole, puhelimet eivät kuulu ja jokainen on (ainakin paperilla) oikeasti omillaan.

Alkuvuoden 2016 aikana hankittiin varusteita vaellusta varten (ks. kappale ”Varusteet”). Leirimukavuuteen pyrittiin satsaamaan, samoin kuin faktaan, että Sarek on Skandinavian sateisinta aluetta 🙂 Antti tutustui Sarekin topografiaan, useisiin eri reittivaihtoehtoihin ja suunnitteli logistisen aikataulun reissulle. Lisää reitistä kappaleessa ”Reitti”.

Lähtöpäivä: Helsinki/Espoo/Tuusula

PKS –> Oulu

Reissua varten tehtiin taas tuttu vaihto, eli Mikko ja Janne saapuivat Mikon autolla Kellokoskelle, mistä jatkettiin Antin vähäruokaisemmalla ja tilavammalla diesel-Fordilla pohjoiseen. Matkaa Helsingistä Ritsemiin on vain vähän enemmän kuin UKK-vaelluksen aloituspaikalle Aittajärvelle (1200 vs. 1120 km). Mutta Googlen reittiopas tiesi kertoa, että matka kestäisi selvästi kauemmin. Oletimme siis tien olevan loppupäässä huonompaa. Päätettiin, että emme yritä päästä maastoon enää Oulussa yöpymistä seuraavana päivänä.

Matkaan lähdettiin aamulla, Antti poimittiin kyytiin Kellokoskelta ja ensimmäinen kahvitauko pidettiin Joutsassa Karoliinan Kahvikievarissa. Viitasaaren Firatissa pysähdyttiin jälleen jo tavaksi muodostuneelle lounaalle, jolla nautittiin paikan takuulla riittävän isot pitsat.

Automatkaa muonitti auton virralla toimiva jääkaappi, jossa mm. vedet pysyivät kylminä ajomatkalla. Kylmä vissy tekee yllättävän hyvää pitkällä ajomatkalla!

Menomatka pohjoiseen sujui ilman erityistä kerrottavaa, keli oli hyvä, ja iltasella oltiin Oulun hypermega-Prismassa ruokaostoksilla.  Nyt osattiin latoa jo melko tottuneesti viikon ruoat kärryyn. Yövyttiin edellisvuoden tapaan Villen, Marin ja Miikan luona Oulussa. Kiitokset jälleen oivallisesta iltapalasta!

Sivun alkuun

Matkalla: 29.7. Kohti Ruåtsia

Oulu → Gällivare → Ritsem

Aamulla käännettiin Fordin keula kohti Haaparantaa, jossa oli tarkoitus nostaa automaatista käteisenä kuninkaan rämpylöitä reissua varten ja tutustua Haglöfsin tehtaanmyymälään viime hetken varustehankintoja varten. Mikko nappasi mukaan sadetta kestävän lierihatun ja t-paidan (merinoa, kuinkas muuten). Näistä hattu lähti mukaan reissuun. Hieman yllättäen käteen sattui vasta kuukautta aiemmin myyntiin tullut Sarekin kartta mittakaavassa 1:50 000. Aikaisemmin hankitut olivat olleet joko satatonnisia tai 1:75 000, joten tämä lähti huutamalla mukaan. Puuttomassa maastossa paremmalla kartalla on iso merkitys!

Haaparannasta jatkettiin matkaa kohti Jällivaaraa. Ruotsalaiset tiet on pidetty hyvässä kunnossa myös pohjoisessa ja matkanteko oli nopeaa. Tosin on annettava pientä miinusta Ruotsin naurettavan alhaisista nopeusrajoituksista, ja jatkuvasta 10 km/h viilauksesta jompaan kumpaan suuntaan (Jannen kommentti). Poroja näkyi matkalla vähemmän kuin Suomessa. Ihmettelimmekin sitä menomatkalla. Jällivaaraan saavuttuamme tankattiin, sillä matkaa olisi vielä reilusti jäljellä ja seuraava tankkauspaikka arvoitus.

Olimme kuulleet, että Ruotsin suurin yksityinen burgeri-ketju, Max-Burger, on kotoisin Jällivaarasta, ja aikomus oli etsiä kyseinen paikka lounaspaikaksi. Kyseinen syöttölä Jällivaarassa oli kuitenkin lakkautettu vuosien varrella, ja jouduimme tyytymään johonkin halpaan kopioon paikallisella grillillä. Ugh. Enteellisesti ruokailumme aikana nousi julmettu tuuli ja raju sadekuuro. Jällivaarasta lähtiessämme näimme lisää erittäin tummia pilviä Sarekin suunnalla.

 

Jällivaarasta matka jatkui siis kohti Ritsemiä, joka sijaitsee Ahkkajauren pohjoiskulmassa. Pidemmälle ei autolla pääsekään. Tie muuttui progressiivisesti huonommaksi ja samalla sadekuurot alkoivat. Noin 50 km ennen Ritsemiä pysähdyimme vilkaisemaan Kebnats – Saltoluokta lautan aikatauluja. Sinne olisi tarkoitus tulla seuraavana päivänä Ritsemistä bussilla. Jättäisimme auton Ritsemiin ja palaisimme sinne lautalla Ahkkajaure-järven yli tehtyämme kierroksen Sarekin kansallispuiston läpi etelän kautta.

Lopulta saavuttiin Ritsemin vuoristoasemalle, josta olimme varanneet 3 hlön huoneen yöksi n. 120 euron hintaan. Paikka oli karu ja muistutti enemmän parakkia kuin hotellia, mutta maisema järven yli kohti Akka-massiivia oli komea. Alkoi tuntua, että on tultu erämaahan.

Huoneessa pakattiin kamat rinkkoihin ja valmistauduttiin vaellukseen. Antti varmisti, että saisimme Kungsledeniltä venekyydin Sitojauren yli Rinimiin. Puhelimen toisessa päässä venekuski, poromies Mikael, neuvoi ottamaan ”short cutin” Ribakluoktaan hänen tiluksilleen. Reitti erkanisi Kungsledeniltä ennen Sitojaurestugornien tunturiasemaa. Mikaelin mukaan oikotie olisi helppo löytää ja “vain pari kilometriä” hänen rannastaan. Vähänpä tiesimme: Lapissa etäisyydet taitavat olla vähän suurpiirteisemmin mitattuja.

Alun perin oli tarkoitus ottaa kyyti vasta 31.7. aamulla, mutta Mikael lupasi viedä meidät vielä ennen puolta yötä 30.7. järven yli – mikäli vain ehtisimme ajoissa hänen luokseen Ribakluoktaan.

Ritsemissä vietetty ilta huipentui tynnyrisaunaan, joka oli todella positiivinen yllätys! Vuoristoasemalta ostettiin pakastepitsat ja oluset iltapalaksi. Poron kuivalihaa lähti myös matkaan, ja huomattavasti edullisemmin kuin Suomen puolelta rajaa. Iltapäivällä vallinneet pilvetkin haihtuivat paljastaen saunan isosta ikkunasta upean maiseman kohti Ahkka-massiivin tuntureita.

Sivun alkuun

D1: 30.7. “Kevyttä” kävelyä Kungledenillä

Ritsem (bussi) → Saltoluokta (lautta) → Kungsledenia Ribakluoktaan → (venekyyti) Rinim
Kuvassa päivän aika kuljettu reitti. “L” tarkoittaa leiriä ja “R” ruokailua.

Aamulla syötiin tunturiasemalla maittava aamupala ja hypättiin Gällivareen menevään bussiin. Päivä alkoi kirkkaana, ja maisemat olivat entistäkin upeammat auringon paisteessa. Bussi pysähtyi hyväksi aikaa Stora Sjöfalletin (Vietas) STF:n asemalla, jossa syötiin jäätelöt ja paistateltiin päivää. Asemalla on ilmeisesti vallan hyvä ravintola, ainakin ruokalista vaikutti puoli-gourmet’lta.

Bussi jätti meidät ja ison porukan vaeltajia jo eilen tsekatulle Saltoluoktan lautalle, jolla pamautettiin Ahkkajauren yli. Lauttalipusta saisi ilmeisesti jonkin alennuksen myös Suomen Ladun jäsenenä. Toisella puolella nostettiin varustus pykälään ja alettiin tallaamaan Kungsledeniä etelään.

Ensimmäiset kilometrit olivat melkoista nousua leveää ja paljon kuljettua polkua, jota tuli yhteensä noin 4 km. Nousun loivetessa tehtiin jo tutuksi tullut ensimmäinen suunnistuspummi, kun ruvettiin alkuinnostuksessa seuraamaan väärää polkua. Kungsleden tuntui niin selvältä reitiltä ja keli oli kesäinen, joten emme jaksaneet kovin tarkasti karttaa katsella: “Eihän nyt turistipolulla voi eksyä!”.

Valittu polku vei meitä enemmän solan keskelle, kun Kungsleden olisi jatkunut hieman korkeammalla käyrällä idempänä. Maasto oli aukeaa ja helppokulkuista ja suunta oikea, joten emme jaksaneet huolestua polun ajoittaisesta katoilemisesta. Näimme myös reitin luoteispuolella Sluggán huipun. Se on erikoisen näköinen, koska se muistuttaa symmetristä terävää hammasta. Kartalla tunturi on lähes täysin symmetrinen. Lopulta solan keskellä vastaan tuli aika märän oloinen suoalue, jolloin viimein huomasimme olevamme liian alhaalla. Tässä vaiheessa taivaalle oli kerääntynyt jo melkoisesti pilveä, kohta sataisi.

Noustessamme viistosti eteenpäin kohti Kungsledeniä alkoikin satamaan. Sade nousi sellaisella nopeudella, että se pääsi yllättämään. Oppirahoja Sarekin säästä maksettiin, kun jouduttiin vetämään kiireessä sadevaatteita ja sadesuojia rinkkojen päälle. Antilla ja Mikolla oli tästä vielä puolen tunnin ajan sortsit päällä (kyllä se kuuro kohta ohi menee – ei muuten mennyt So sad!), mikä aiheutti veden valumisen säärtä pitkin kenkään. Jannen kevyet Haglöfsin LIM Pantsit oli nopea laittaa päälle kengät jalassa ja hänen kenkänsä säilyivätkin kuivina koko reissun.

Tässä vaiheessa päätettiin pysähtyä lounaalle ja testata ensimmäistä kertaa matkaan ostettua tarppia. Tarppi oli vaellussauvoja vasten pystyssä muutamassa minuutissa, ja osoittautui saman tein hintansa (Varustelekasta 96 euroa) arvoiseksi. Sen suojassa on helppo tehdä ruokaa, lepäillä ja tuunailla varusteita. Painoakin on vain alle 500g. Tarpin helmat voi lisäksi suunnata siten, että on tuulelta ja sateelta suojassa lisäksi maastonmuotoja hyväksi käyttäen. Kanssavaeltajissa (joita Kungsledenillä riitti) olimme havaitsevinamme kateellisia katseita, kun kokkailimme makuualustoilla loikoillen sateelta suojassa samalla, kun he kyntivät eteenpäin sateessa. Lounastaessamme tarpille saapui suomalainen nuori sälli, joka oli useamman viikon vaelluksella Kungsledenillä. Hänellä oli tarkoitus vaeltaa koko Kungsleden läpi. Erikoinen kaveri, ja selvästi hieman boheemi, koska varusteissa oli mielestämme toivomisen varaa ja olivat jo pahasti märkiäkin.

Melko pian lounaan jälkeen saavuimme taukotuvalle, joka merkkasi puolimatkan krouvia päivän taipaleella. Tupa oli remontissa, ja työmiehillä iso teltta pystytettynä lähelle. Olisivatko olleet lounassiestalla, kun ketään ei näkynyt, mutta työkalut lojuivat pitkin tannerta. Pääsimme sateelta suojaan puolivalmiiseen kotaan ja säädimme varusteita hieman alkumatkan kokemuksen perusteella. Mikko vaihtoi edellä mainitun ‘kyllä se kuuro ohi menee’ erheen takia kastuneet sukat kuivaan pariin. Ja pian jatkettiin taas matkaa. Sade toki jatkui. Ja jatkui.

Sola edessä päin oli helppokulkuinen ja Kungsledenille on kosteimmille kohdille laitettu pitkospuita, joten matka taittui suhteellisen hyvää tahtia. Alkutaipaleen raskaat rinkat, melko pitkään tehty taival ja märkä keli alkoivat kuitenkin jo hieman painaa. Olimme aiemmin tehneet päätöksen jatkaa matkaa venekyydille asti päivän aikana, joten nielimme kilometrin toisen jälkeen. Onneksemme sade jäi lopulta taakse, mikä nosti kummasti mielialaa.

Lopulta tulimme venekuski Mikaelin puhelimessa mainitsemalle paikalle, jossa luki ”3 km Sitojaure” ja ”3 km Ribakluokta”. Tästä oikotiestä oli siis puhuttu. Sitojaure-tuvat näkyi jo horisontissa Kungsledenin alaspäin menevän reitin päässä, mutta me jatkoimme poromiehen ohjeen mukaan länteen kohti Ribakluoktaa. Olivat kyllä sen päivän pisimmät 3 kilometriä! Tarkempi kartan tutkailu osoitti loppupätkän olleen vähintään 4 km, maastossa varmasti lähempänä 5 km. Maasto vaikeutui metri metriltä päättyen useamman sadan metrin levyiseen suoalueeseen, jonka läpi jouduimme rämpimään. Tässä kohtaa tarvittiin myös ekan kerran hyttysmyrkkyjä. Janne inhoaa soilla hyppimistä ja muisti mainita venekuskimme monipuolisin sanankääntein loppupätkän aikana. Kun pitkä päivä jouduttiin päättämään näin, ei kukaan meistä juuri naureskellut.

Päivä ei kuitenkaan ollut vielä ohi. Janne tapasi ensimmäisenä Mikaelin, joka oli perkaamassa kymmenkuntaa harria rannassaan. Mies vaikutti aidosti yllättyneeltä, kun Janne mainitsi maaston muuttuneen melko märäksi ja vaikeaksi tuossa lopussa. Mikaelin kaksi n. 10-vuotiasta poikaa laittoivat tottuneesti venettä valmiiksi ja pian rinkat heitettiin Mikaelin veneeseen ja matka kohti Rinimiä alkoi.

Venematka peilityynellä järvellä auringon laskiessa oli upea! Sitojaure on väriltään turkoosi siihen jäätiköltä laskevan mineraalipitoisen sedimentin takia, ja keli oli jälleen kirkastumaan päin. Järvi sijaitsi laaksossa, jota ympäröivät joka puolelta reilusti yli tonniset, jyrkkäreunaiset vuoret. Venematka otti puolisen tuntia, kunnes saavuimme Mikaelin vanhempien asuinpaikkaan, Rinimiin, joka oli pikemminkin talon kuin kylän nimi.

Olimme nyt saapuneet virallisesti Sarekin kansallispuistoon. Maksoimme kyydistä jo puhelimessa sovitun taksan (viisikymppiä mieheen, paikallisella leikkirahalla kymmenen kertaa enemmän). Janne laskeskeli, että verottomana mies saa aikamoisen lisän kuukausiansioonsa jo muutaman vaellusporukan kuskauksesta, fiksu kaveri selvästi. Kysäisimme vielä, miten helposti  Sarekissa löytyisi juomakelpoista vettä jäätikkövalumien seasta. ”Älkää huoliko, kyllä Sarekissa vettä riittää”, vastasi Mikael. Hän todella tiesi, mistä puhui!

Jatkoimme rannasta vielä n. 500 m rinnettä ylös, kunnes saavuimme tasaiselle ruohoalueelle ja saimme teltan ja tarpin pystyyn. Maisema kohti Sitojaurea oli mieliinpainuva ilta-auringon laskiessa. Järven rannalla oli myös yötä pitämässä yksi helikopteri. Pilotti ilmeisesti nukkui jossain rannan mökeistä.

Pitkän päivän päätteeksi herkuttelimme foliossa kuumennetuilla Camembert-juustoilla ja pita-leivillä. Sen jälkeen kelpasi uni, päivä oli ollut pitkä.

Matka kartalla 22 km. Mikon Polar M400 näytti “40502 steps counted 26.87 km measured in steps”. Aamun korkeuskäyrä 380 m, maksimi n. 700 m, illalla n. 670 m. (Toim. huom: ‘leiriaskelia’ oli ehkä joka maastopäivälle n. 6-7000).

Sivun alkuun

D2: 31.7. Ylös Basstavaggeen

Rinim → Basstavaggea vähän ohi Lulep BasstaskajdasjiN

Aamu valkeni kirkkaana, ja pääsimme rauhassa tekemään aamutoimet. Antti pyöräytti jo perinteeksi muodostuneen ensimmäisen maastoaamiaisen: munia ja pekonia, reippaalla Maldonilla. Rannasta helikopterikin lähti aamupalamme aikana ja suuntasi matalalla kohti Ritsemiä: olisiko joku varakkaampi seurue varannut kyydin tunturiin.

Sitten lähdettiin lievää nousua pohjoiseen kohti Basstavaggea. Reissun ensimmäiset porotokat jolkottelivat jonkin matkan päässä. Nousu ja aurinko alkoivat nostaa lämpöjä, ja Mikko ja Janne riisuivat kulkuhousuiksi pelkät merinovillaboxerit. Mentiin siis ns. Full Royale. Maastoa voisi kuvailla keskivaikeaksi – mitään kunnon polkua ei ollut ja askeltaan sai sovitella kivien ja mättäiden välissä, joskaan aluskasvillisuus ei juuri menoa haitannut. Lämpötila nousi pariin kymmeneen, alkoi tuntua oikein kesäiseltä. Parin tunnin kuluttua ohitimme korkean ja jyrkän tunturin kulman, ja pääsimme länteen päin avautuvaan Basstavaggen laaksoon. Ohitimme jonkin matkan päässä laakon suulta ruotsalaisen pariskunnan, joka oli tauolla. Pojat joutuivat selittelemään hieman Brokeback Mountain -varustustaan (edelleen mentiin pelkillä Mons Royaleilla). Tässä vaiheessa loppumatkan aikana tutuksi tulevat pilvet alkoivat tehdä verhoaan taivaalle.

Basstavaggen ensimmäiset kilometrit olivat melko vaikeakulkuista, ylös- alas humppaa kivikossa ja kaltevassa rinteessä. Laakson pohjalla kulkee Lulep Basstajåhka, jonka eteläpuolen rinteessä siis kuljimme. Laakso on todella jyrkkäreunainen ja kivinen. Ensin noustaan noin tuhanteen metriin ja sieltä laskettaisiin seuraavana päivänä alas päin.

Pian tulimme ensimmäiselle Dagartjåhkkålta (yksi alueen lukuisista jäätiköistä) laskevan puron ylitykselle, josta ei oikein muistijälkeä jäänyt, taisi mennä kivien yli hyppien. Hetken kuluttua päätimme itsekin lounastaa, ja laitoimme varuilta tarpin pystyyn. Lounasta valmistellessamme alkoikin satamaan, ja tätä sadetta tulisi riittämään. Tarpin pystytyksessä meinasimme hukata yhden tarpin kiiloista. Opittiin, että pitää olla tarkkana, ettei tiukalle viritetty naru vahingossa heitä kiilaa hukkaan. Ohittamamme pariskunta oli jatkanut matkaa ja totesi ohi kulkiessaan, että meillä näytti olevan hyvät oltavat tarpin alla. Tässä vaiheessa merinokalsarikelit olivat jo lämmin muisto vain.

Yritimme hetken katsella menisikö sade ohi, mutta lopulta oli pakko jatkaa matkaa. Jatkuva sade, nouseva kivinen maasto ja edellinen pitkä päivä hidastivat matkanopeutta. Voi arvata, mistä Lulep Basstajåhkan toisella puolella yli 1900 m nouseva Ähpar-tunturi on saanut nimensä…

Kelin muuttuessa yhä sateisemmaksi saavuimme reilusti iltapäivällä reissun ensimmäisen kunnon ylityksen äärelle, Skajdasvaggelle, tuttavallisesti Skeidavagge. Päivän aikana sulanut jäätikkövesi ja jo muutaman tunnin kestänyt sade oli täyttänyt uoman, joka virtasi kuohuten. Kuljimme joen vartta ylös ja alas etsien sopivaa ylityspaikkaa. Jäätikkövesi tekee tällaiset joet täysin sameaksi, jolloin syvyyttä voi rannoilta usein vain arvailla.

Ruotsalaisen pariskunnan teltta näkyi jo kauempana joen toisella puolella, joten oletimme heidän tehneen ylityksen jostain läheltä. Lopulta oli tehtävä päätös mennä joen yli, ja vaihdoimme ylityskamat päälle, eli croksit jalkaan ja sauvat käteen. Pariskunnan mies oli tullut seuraamaan ylitystämme. Antti otti tähän piikkipaikan ja astui ensimmäisenä jääkylmään ja kovasti virtaavaan veteen. Hieman ennen puolta väliä veden korkeus oli jo napaan asti ja virtaus liian kova – yritys piti keskeyttää ja etsiä parempi paikka. Tämä löytyi n. 10 metriä alempaa, jossa joki oli hieman leveämpi mutta vastaavasti matalampi. Pallit kastuivat silti, ja kovan virtauksen vuoksi ylitys oli jopa vaarallinen. Mikko teki vielä sen virheen, että lähti kahdella sauvalla yli. Kova virta vei kevyitä sauvoja ja isompaakin miestä ja ylitys oli haastava. Mielessä kummitteli myös edellisvuoden UKK-reissun ekan päivän nilkan muljautus ylityksessä. Onneksi kaikki pääsivät turvallisesti joen toiselle puolelle. Viisastuneena seuraavat pahemmat ylitykset kaikki tekivät yhdellä sauvalla tukien. Lisää näistä kohdassa ylitykset. Tuulessa ja sateessa ylityksen jälkeen tekee mieli pukeutua nopeasti. Sitä pääsimmekin harjoittelemaan seuraavan viikon aikana!

Nyt alettiin olla märkiä, väsyneitä, märkiä ja kylmissämme – ja ympärillä näkyi pelkkää harmaata vesisadetta ja kivistä kuumaisemaa. Ruotsalaismies tarkasteli touhujamme teltan suojasta paksu sikari suussa savuten. Katselimme karttaa ja päätimme jatkaa matkaa, sillä etukäteissuunnitelmissa tarkoitus oli päivän päätyttyä olla Basstavaggen vedenjakajalla, laakson korkeimmalla kohdalla.

Matkanteko oli kuitenkin yhä hitaampaa. Reilun kilometrin päästä tulimme Lulep Basstaskajdasjin jäätiköltä suoraan laskevalle joelle. Tilanne näytti, jos mahdollista, vielä huonommalta kuin edellisen ylityksen kohdalla. Pitkään jatkunut rankkasade ja illan mittaan kertynyt sulamisvesi tekivät joesta todellaan vuolaan. Tällaisissa tilanteissa tehdään vaelluksen kriittisiä päätöksiä: laitetaanko leiri vai kokeillaanko jatkaa joen yli? Ja jos ylitetään niin mistä kohtaa? Kivinen maasto joen tällä puolella ei antanut vaihtoehtoa leiriytymiseen, vaan joki olisi ylitettävä.

Etsimme liki tunnin sopivaa ylityspaikkaa aina jäätikön reunasta reilusti alarinteeseen päin. Lopulta syntyi päätös ylittää joki kohdasta, jossa se jakautui kahteen tai kolmeen osaan. Janne koetti joen ylitystä ensimmäisenä ja pääsi turvallisesti yli. Myös Antti ja Mikko pääsivät toiselle puolelle samaa reittiä. Ylitys oli lopulta ehkä jopa helpompi kuin ensimmäinen, koska uoma ei ollut niin syvä. Mutta kun olo on väsynyt ja keliolosuhteet (jo toista päivää) surkeat, kynnys epämukavuusalueelle menemiselle kasvaa.

Mielialat eivät olleet korkealla kylmyyden, märkyyden ja energian puutteen vuoksi, ja nyt haluttiin vain löytää sopiva leiripaikka nopeasti. Yllättävän pian vastaan tulikin kivikoiden seassa täydellisen tasainen nurmialue, jolle oli pystytetty useampi seita hyvän telttapaikan merkiksi, ilmiselvä “Basstavaggen Hilton”. Kartalla paikka on Ruopsokbakten jäätikön alla ja taitaa siitä olla jopa maininta jossain lukemissamme Sarek-oppaissakin. Pystytimme sateessa oman Hotel Basstavaggemme eli teltan ja tarpin. (Kuva Hiltonista yllä on seuraavalta aamulta n. klo 9.) Leiripaikan ympärillä risteili useita pieniä puroja, joista osa oli jäätikkövettä ja osa kirkasta sulamisvettä.

Sitten tarpin alle illallista tekemään ja telttaan sateen ropinaa kuuntelemaan. Ruoka maistui! Alkoi virtakin palautua ja mielialat nousivat takaisin normaalitasolle. Tässä vaiheessa totesimme Mikaelin olleen oikessa: Sarekissa vettä todella riittää!

Päivän loppu oli ollut selviytymistaistelua, eikä matkaa kartalla tehty kuin 11 km. Polarin mukaan “29459 steps counted, 19.44 km measured in steps”. Aamun korkeuskäyrä 670 m, illalla (maksimi) n. 1040 m.

Sivun alkuun

D3: 1.8. Alas Paskavaggesta

Basstavagge → Snavvavagge

Päivä alkoi harmaana, mutta vettä tuli jo vähemmän kuin yön aikana. Aamiaisen jälkeen pakkasimme tavarat kasaan ja jatkoimme länteen Basstavaggea. Keli kuitenkin lupasi tälle päivälle jo parempaa, ainakin hetkittäin sinistä pilkotti pilvien välistä.

Olimme tässä vaiheessa jo nimenneet Basstavaggen sateen ja kylmyyden perusteella “Paskavaggeksi”. Mutta ehdottomasti laakso, joka kannatti kulkea ja jättää pysyviä muistoja! Karun komea paikka. Siellä sai myös kulkea aika rauhassa yksin, ei ollut koko ajan toisia vaeltajia tulossa vastaan.

Saavuimme nopeasti vedenjakajalle (1066 m), josta aukesivat upeat näkymät Alep Basstajiegnan jäätikölle. Näille main olimme alunperin ajatelleet leiriytyvämme edellispäivänä. Laakso oli tässä kohtaa todella karu, mutta minimalismissaan ja mittakaavaltaan huikea. Kelikin oli yleisilmeeltään paranemaan päin, ja tässä räpsittiin otoksia jo paremmalla miellä kuin edellisenä päivänä. Kuvia myöhemmin katsoessamme huomasimme, että aina oli kaunista ja aurinkoista. Tämä tietysti johtuu siitä, että kovassa sateessa ei tee mieli kaivaa kameraa suojastaan ja alkaa kuvailemaan.

Alep Basstajåhkan ylitys kävi nyt helposti, uoma oli useassa osassa tasaisella laakson pohjalla, eikä kovin syvä mistään kohtaa. Crokseille jouduttiin silti menemään, sen verran syvyyttä löytyi. Janne tosin ramboili menemällä ensimmäisistä osista yli kiviä pitkin hyppelemällä. Sitä aina mukavuudenhalusta ei haluaisi alkaa kenkiä vaihtamaan ja katselee aikansa löytyykö ylityspaikka kiveltä kivelle hyppien. Usein säästäisi aikaa, jos suosiolla vaihtaisi heti kengät ja painuisi virtaan. Näimme tässä kohtaa kaksi vaeltajaa kiipeämässä kohti jäätikköä, olisivatko pyrkineet ihan varsinaiselle jäätikölle asti?

Jonkun matkan päässä pysähdyimme lounaalle ja viritimme totuttuun tapaan tarpin ison laakean kiven päälle, jonka reuna toimi mukavana penkkinä. Vettäkin rupesi vaihteeksi ripsimään, kuten käytännössä aina lounaan aikoihin. Joen toisella puolella yksi telttakunta oli pysähtynyt ilmeisesti lepopäivää viettämään. Katselimme heidän paljasjalkaisia footbag-touhujaan ruokaillessamme. Merkkeinä eläimistöstä oli maasto monessa kohtaa värjääntynyt papanakasoista vaaleanruskeaksi. Ilmeisesti sopulien jäljiltä.

Nyt laskeuduimme jo vauhdilla pois Basstavaggesta. Laakson lopussa tunnistimme Sarvatjåhkkan (osa Sarek- massiivia), jonka rinteet kimaltelivat auringossa kuin luvattu maa. Meidän piti kuitenkin ylittää vielä Soabbevagge, joka näin alajuoksulla oli jo melko virtaava ja syvä. Edellisen päivän ylityksestä kokeneempina ylitys ei tuottanut ongelmia. Oikea tekniikka tähän oli jo löytynyt (ks. kappale ylitykset).

Samaan aikaan  ylittämään sattui myös taas yksi ruotsalainen pariskunta ‘kuivan kesän oravia’, jotka tuntuivat olevan vauhdikkaasti pyöräilysortsein liikenteessä. Heillä ylitystekniikka ei kuitenkaan ollut hanskassa, vaan ylityksen keskellä pariskunnan nainen pyllähti jokeen. Nainen yritti ylittää joen menemällä suoraan yli, jolloin virta painaa helposti sivulta nurin. Virtaavassa vedessä pitää mennä sivuttain, nojata kohti virtaa ja käyttää sauvoja tukena, jolloin pysyy helpommin kontrollissa, eikä pääse kaatumaan. Nainen toisti tässä Mikon aiemmin kuvatun virheen ensimmäisessä ylityksessä ja käytti kahta sauvaa ja piti nenää etenemissuuntaan eikä virtaa vastaan. Onneksi siinä ei käynyt huonommin, vaan hän oli nopeasti ylhäällä ja joen toisella puolella kuivattelemassa kamojaan. Pariskunta tikkasi ohitsemme ylärinteen puolelta tiukkaa tahtia puolisen tuntia myöhemmin.

Pian ylityksen jälkeen Bierikjavrre avautui eteemme, ja Basstavagge oli virallisesti takana. Ympäristossä oli taas myös vihreää, ei vain karua kivikkoa. Aurinko näyttäytyi pilviverhon takaa, ja samalla pari ranskalaista vaeltajaa sattui toisesta suunnasta paikalle. Jutustelimme hetken ja annoimme toisillemme vinkkejä reitinvalinnoista. Ranskalaiset olivat käyneet järvessä uimassa – oli varmasti viileää vettä, suoraan jäätiköiltä! Otimme heihin hieman hajurakoa ja jäimme sitten räpsimään kuvia seuraavalta kummulta upeasta paikasta.

Kiertäessämme korkeuskäyrällä Bielatjåhkkaa piti tehdä päätös reitinvalinnasta. Kääntyisimmekö lounaan kautta etelään kohti suunniteltua Låddebaktea, vai jatkaisimmeko suoraan luoteeseen kohti Skarjaa (Sarekin ’keskipiste’) Snavvavaggea pitkin. Låddebaktesta olisivat kuuluisat hienot näkymät mm. Rapadalenin laaksoon, mutta lisääntyvästä pilviverhosta päättelimme sen huipun olevan jo pilvessä. Niinpä päätimme jatkaa matkaa eteenpäin. Oppaiden mainostama “yksi Euroopan komeimmista tunturilaaksonäkymistä” jäi tällä kertaa kokematta.

Bierikjavrelta nouseva tuuli alkoi olla kylmää ja rantasuisto märän oloinen. Yksi lyhyt mutta syvä ylitys sattui eteen: tässä vesi oli hyvin kirkasta, ja pohja hyvin näkyvissä. Toisella puolella vaihdellessamme Meindleitä takaisin jalkaan, jälleen yksi pariskunta pölähti paikalle. Nopean kohteliaisuussananvaihdon jälkeen he näyttivät mallia, miten purot ylitetään: vaelluskengät pysyivät jalassa, ja he olivat silmänräpäyksessä puron yli. Olimme toki kuulleet tästä tekniikasta aiemmin, mutta aika hölmistyneinä ja monttu auki seurasimme suoritusta. Kengät eivät mitenkään voi pysyä kuivana tuossa operaatiossa. Itse pysymme jatkossakin Klocsit-taktiikassa. Meille ei ole auennut se, miksi kannattaisi kastella vaelluskenkänsä vain parin säästetyn minuutin takia. Tätä pitäisi tutkia tarkemmin, koska ainakaan meidän fysiikan, materiaalitekniikan ja mekaniikan tuntemuksellamme ei ole keksitty, miten tuosta voisi selvitä kastelematta kenkiään. Tuskin Goretex-housujakaan saa kiristettyä kengänvarsia vasten niin kireälle, että sukat pysyisivät kuivina. Ja vaelluskengät varsien sisäpuolen pehmusteitakaan ei tee mieli kastella: ne eivät helpolla kuiva telttaoloissa.

Jatkoimme matkaa vielä pari kilometriä, kunnes (jälleen sateessa ja aika kovassa tuulessa) aloimme katsella teltalle paikkaa. Sellainen löytyi melko vähäisellä vaivalla, ja tarpin asensimme jälleen tuulta vasten. Porotokka ohitti illalla leirimme lähietäisyydeltä.

Yöllä saatiin opetus kelin muutoksesta. Antti heräsi yöllä läpättävään ääneen, kun tarpin takakulma oli irronnut kiinnityksestään ja hakkasi maata kovassa ja 180 astetta kääntyneessä tuulessa. Tarppi jouduttiin lyömään kasaan, ettei se lähtisi tuulen mukana karkuun – siinä jälleen mukava operaatio kalsarisiltaan tuulessa ja sateessa joskus kahden maissa yöllä!

Matkaa päivän aikana kertyi kartalla 13 km. Polar ilmoitti “33217 steps counted, 22.66 km measured in steps”. Aamun korkeuskäyrä n. 1040 m, illalla n. 800 m.

Sivun alkuun

D4: 2.8. Mikkastugan – Ruohtesvagge

Snavvavagge → Mikkastugan → Ruohtesvagge (Trump Tower)

Aamulla näimme leiripaikastamme Låddebakten etelässä. Valintamme oli ollut oikea: Låddebakten huippu oli pilviverhon sisällä, ja keli muutenkin edelleen sateinen. Koska tarppi oli yöllä otettu alas, keiteltiiin aamupuurot teltan absidissa sateelta suojassa. Tuli siis testattua uuden teltan soveltuvuus ruoanlaittoon. Kyllähän se onnistuu, mutta ylimääräistä tilaa ei juuri ole kolmen rinkan ja kenkien lisäksi.

Onneksemme sade lakkasi hetkeksi, ja oppimamme taktiikan mukaan nämä ikkunat on käytettävä heti hyväksi: kuivasimme teltan Wettexeillä (näitä oli mukana pari kappaletta, joka nopeuttaakin toimenpidettä). Pakkasimme teltan nopeasti ja valmistauduimme jatkamaan matkaa. Sitten sade jo jatkuikin taas kovemmin.

Melko pian saavuimme Tjåggnårisjåhkalle (tuttavallisemmin Chuck Norris -virta). Tätä ylitystä olimme arvuutelleet reissun lähdöstä asti, sillä monet oppaat ja vaelluskertomukset kertovat joen olevan vuolas, syvä ja sopivissa olosuhteissa jopa ylitsepääsemätön. Kuten tiesimme, vettä oli tullut edellisinä päivinä reilusti. Nytkin ripeksi tasaisesti ja pilvet kulkivat matalalla.

Hetken oikeaa paikkaa tutkittuamme Janne lähti rannalle merkityn seidan kohdalta ylittämään jokea 40-50m hienon vesiputouksen alapuolelta (vesiputous erottunee kartaltakin, ainakin siltä 1:50 000). Virtaus oli melko kova, ja jäätiköltä tuleva vesi sameaa, mutta yllättäen vesi ei ollut kovinkaan syvää. Uoman reunojen jyrkkyydestä saattoi toki arvailla, että sopivissa olosuhteissa syvyyttäkin virrassa varmasti riittää. Olisiko vuorokaudenaika (aamu) vaikuttanut tähän? Aamuisin jäätikön sulamisvesi ei kylmän yön jäljiltä ole vielä vuolaimmillaan. Joki ylitettiin siis lopulta “helposti”.

Myös tästä parin kilometrin päässä oleva Mahtujågåsj oli helppo ylitettävä, taisi Janne päästä yli ihan Meindleillä (tosin yhden pidemmän haamuhypyn se vaati viimeisellä kivellä). Antti ja Mikko tekivät jälleen crocs- ylityksen. Tässä vaiheessa Jannelle alkoi ilmaantua koko loppumatkan kestänyt nälkä, ja odotellessaan toisia pisteli melkein kokonaisen suklaalevyn poskeensa välipalaksi. Ylityksen jälkeen ohitimme yksinvaeltajan, joka nukkui teltassaan lähellä ylityspaikkaa.

Skarjaan ja siellä olevalle Mikkastuganille oli enää lyhyt matka. Skarjassa kuohuavan joen yli on rakennettu silta, joten tämä ylitys tapahtui kuivin jaloin. Joki on iso ja kulkee syvässä kalliouomassa. Talvella tämä joki on ylitettävissä lumisiltoja pitkin. Keväällä se voi olla jopa vaarallista: luimme myöhemmin hiljattain tapahtuneesta kuolemantapauksesta, kun joku oli mennyt liian heikolle lumisillalle ja pudonnut sen mukana kiviseen uomaan. Katso Mikon opastamana, miten kokenut vaeltaja ylittää kanjonissa virtaava isomman joen.

Mikkastugan on muutaman neliön koppi, jossa on pieni pöytä ja Sarekin ainoa hätäpuhelin. Tapasimme stugalla kaksi belgialaista, jotka olivat tulleet Sarekiin Ruohtesvaggen kautta pohjoisesta päin. Kaverit eivät olleet kovin kokeneita vaeltajia, mutta intoa oli sitäkin enemmän. He näyttivät videolta, mistä olivat ylittäneet Ruohtesvaggen pohjoispäässä olevan Suottasjjåhkan. Se meidänkin oli tarkoitus jostain kohtaa ylittää reissun loppuvaiheessa. Kauhistelimme paikanvalintaa ylitykselle: olivat valinneet jo kartalta selvästi nähtävissä olevan syvän ja kovaa virtaavan kohdan. Toisella kavereista oli keskellä jokea (vettä kuulemma melkein rintaan asti) jäänyt ylityskenkä kivien rakoon kiinni. Nyt käytössä ylityksissä olivat tuvan seinällä ‘kuivumassa’ olleet kangas-Converset.  Kaverit olivat lopulta selvinneet yli, mutta siinä saattoi olla hengenlähtö oikeasti lähellä!

Mikkastuganilla laitoimme evääksi meetvursti-quasidilloja harvinaisesti sisätiloissa (bhutanilaisella chilillä ja ripauksella Maldon-suolaa, tottakai). Belgialaiset olivat ihmeissään, kun tajusivat, että luonnossakin voi syödä hyvin. He olivat varanneet koko reissuun vain Mountain House -retkimuonaa. Janne harrasti tässä myös hieman vaihdantataloutta antaessaan jallupullon loput kavereille. Vaihdossa taisi tulla Milkan suklaata (joka meni Jannelta suupalana jossain tauolla helposti). Mikkasstuganilla oli myös puiston ainoa paskahuussi. Hieman isompaankin hätään. Ammoniakin lempeä aromi oli seivästävän pistävä.

Lounaamme aikana oli keli muuttunut, ja paistoi taas aurinko. Tämä tuntuu olevan tyypillistä vuoristoiselle Sarekille: saman päivän aikana saattaa sataa ja paistaa vuorotellen monta kertaa. Keli vaihtuu nopeasti ja kuoria saa vaihtaa edestakaisin päivän aikana. Lounaalta jatkoimme matkaa pohjoiseen pitkin Ruohtesvaggea, Smajlajjåhkan länsipuolta. Kulku oli nyt maastoltaan helppoa ja ympärillä olevat maastonmuodot (huiput ja jäätiköt) helposti tunnistettavissa.

Boajsajågåsjin ylityksen (helppo) jälkeen perustimme leirin hienoon paikkaan. Mikäli kuljette tuolla päin, ette voi olla löytämättä tätä hienoa telttapaikkaa Boajsatjåhkkån rinteessä.

Sen yläpuolella on nimittäin melkoinen Trump Tower: muinoin rinteeseen kaatunut lohkare, joka hajotessaan on muodostanut helposti tunnistettavan fallos-kiven laakson maisemaan.

Olimme saapuneet leiriin hyvissä ajoin, keli oli poutainen ja mieliala korkealla. Kipaisimme ylös tutustumiskäynnin Trump Towerille, nautiskelimme loput Mikon ja Antin bulkkiviinoista ja kokkailimme rauhassa iltapalaa. Tilannetta kuvasi hyvin Mikon kommentti: ”Ensimmäinen hetki Sarekissa, kun ei jouduta suorittamaan mitään”. Päivän kruunasi hieno auringonlasku Gisuriksen taakse.

Matkaa kartalla 14 km. Polarin mukaan: “36867 steps counted, 26.31 km measured in steps. Aamun korkeuskäyrä n. 800 m”. Leirin korkeus illalla n. 900 m.

Sivun alkuun

D5: Ruohtesvaggesta Nijakille

Ruohtesvagge → Nijak/Gisuris

Päivän tarkoitus oli kulkea ja majoittua Nijakin (1922 metriä) juurelle ja odottaa sopivaa huiputussäätä joko iltapäivälle tai seuraavalle aamulle. Aamu valkeni pilvisenä, mutta ainakin siinä vaiheessa vielä poutaisena. Melko pian oltiin Ruohtesvaggen vedenjakajalla, jossa ylitimme helposti Smajlajjåhkan latvat. Joltakin oli jäänyt yksinäinen crocks ylityspaikalle.

Tämän jälkeen vastaan tuli poromiesten tupa, jonka pihapiirissä taukoillessamme alkoi taas satamaan. Tupa oli kiinnitetty järeillä kaapeleilla perustuskivilleen. Ilmeisesti lumi ja tuuli piiskaavat aukealla paikalla tehokkaasti. Tuvan puulaudat olivat kuin hiekkapuhalluksen jäljiltä: tiukka lumituisku ilmeisesti asialla?

Jatkoimme nopeasti Nijakin juurelle, Nijakvaggen kohdalle, mutta joen länsipuolelle. Jäimme pitämään sadetta tarpille, jossa veisteltiin poron kuivalihaa, kokkailtiin rauhassa ja otettiin päivälepoa. Tarppiin viritettiin aiemmasta viisastuneena kovassa tuulessa lisäkiinnityksiä: kolmionaru ja karabiiniin kiinnitettyjä lisäpainoja (esim. vesipullo). Samalla mietittiin reissun aikataulua ja taktiikkaa. Pääsisimmekö huiputtamaan Nijakia tänään? Olisiko siihen mahdollisuutta huomenna?

Sadetta tosiaan riitti tässäkin, kun istuimme iltaa. Tuossa paikassa olimme löytäneet tarpille paikan pientä kumpua vasten ja tuuli kävi pääasiassa kummun puolelta, joten olimme mukavasti suojassa.

Katso video klikkaamalla alla olevaan kuvaan liitettyä linkkiä (YouTube). Videossa näkyy hyvin, miten tarppi toimii tuulessa ja sateessa.

Sateen loputtua lyötiin teltta pystyyn– monen kymmenen metrin päässä tarpista: tässä oli todella vaikea löytää tasaista telttapaikkaa. Jäätiin ihmettelemään keliä. Nijak pysyi visusti pilven sisällä ja rankaltakin näyttäviä kuurosadealueita kulki telttapaikkamme ympärillä. Hämmästyttävää kyllä, enää tuon päivän aikana ei teltalla satanut, vaan sateet tuntuivat kiertävän paikan 500m–1km etäisyydeltä. Olimme kummallisessa sateettomassa kuplassa. Naapureita ja muita vaeltajia näkyi päivän aikana jatkuvasti kulkemassa laaksoa jompaan kumpaan suuntaan. Lopulta Nijakille ei päästy, keli oli niin epävakaa.

Tästä tuli siis käytännössä lepopäivä, matkaa kartalla vain 9 km, 22683 steps counted, 14.68 km measured in steps. Aamun korkeuskäyrä n. 900 m, illalla n. 840 m.

Sivun alkuun

D6: Gisuris ja kohti Stora Sjöfjälletiä

Gisuriksen hännän huiputus → Nijak leiri → Ahkkan lounaisrinne

Katseltiin aamulla karttaa ja kelejä. Illan ja yön aikana oli syntynyt päätös, että pysyäksemme aikataulussa, Nijakin huiputus jäisi tällä kertaa väliin. Sen sijaan keli näytti sen verran selkeältä lähitunneiksi, että voisimme huiputtaa Gisuriksen matalamman hännän (1230 m). Lähdettiin aamulla kevein kantamuksin: lähinnä muutama patukka, huiputusjuomat ja varuulta sadetakit mukana. Huiputus onnistui hyvin: edellisen päivän lepo oli varmasti auttanut asiaa. Huipulla keli oli hieno, ja päästiin napsimaan hyviä kuvia.

Nijakin huippu oli silloin tällöin pilvessä, silloin tällöin vapaa. Ylhäältä katseltiin kiikareilla Ahkka-massiivin huippuja. Näimme myös laaksossa, joka pohjoiseen, leiriytyneen ison retkikunnan – suuria telttoja laskimme ainakin viisi. Päätimme jo tässä vaiheessa mennä joen yli leirimme kohdalta, eikä vähiten siksi, että näin varmasti välttäisimme kohtaamisen turistilauman kanssa. Tässä vaiheessa ihmisiä oli tavattu jo tarpeeksi. Sarek on todellista erämaata, mutta vaeltajia tulee vastaan siellä paljon enemmän kuin UKK:ssa. Kapeat laaksot ohjaavat ihmiset kulkemaan niiden mukaisesti ja kohtaamisia ei voi välttää. UKK:ssa ihmiset leviävät laajemmalle ja muita vaeltajia kohtaa harvemmin.

Laskeuduimme takaisin leiriin ja pakkasimme tavarat. Ylitimme tästä siis joen Ruohtesvaggen pohjoispuolelle. Edellä mainitun lisäksi syy oli se, että Sarek-oppaamme mukaan myöhemmin päivällä vastaan tuleva Suottasjjåhka olisi parempi ylittää yläjuoksun puolelta.

Ruohtesvaggen loppupätkä oli helppoa tallattavaa. Muutamia pienempiä ylityksiä oli matkalla, kunnes tulimme Suottasjjåhkan rantaan. Siellä tutkimme hetken sopivaa ylityspaikkaa. Joki oli leveä, mutta ylitystä helpotti se, että sekä veden päällä että alla oli paljon hyviä askelkiviä. Vesi oli myös melko kirkasta, joten vedenalaiset kivet oli helppo nähdä. Periaatteessa piti siis vain varoa, ettei astu kivenrakoon/luiskahda kiveltä ja hulmahda 50-80cm syvemmälle joen pohjaan. Janne loikki joen yli ensin, ja jäi kuvaamaan videolla Antin ja Mikon ylitystä. Nämä ottivat ylityksen varman päälle – hyvä ettei kamerasta loppunut akku kuvattaessa! Jäimme myös pohtimaan, että mistä kohtaa Mikkastuganilla kohtaamamme belgialaiset olivat onnistuneet vaarallisen ylityspaikkansa löytämään.

Janne huomasi kuvatessaan ja poikia odotellessaan, että 50 m ylävirtaan oli kasattu iso seita, ilmeisesti sen parhaan ylityspaikan merkiksi. No, hyvin päästiin yli siitä meidänkin paikasta. Kenkiä laitellessa nähtiin toisella rannalla ylityspaikkaa etsivää pariskuntaa. Pyrimme ohjaamaan heidät sille paremmalle paikalle. He jäivät ottamaan kenkiään pois meidän jatkaessamme matkaa.

Tähän sattui koko vaelluksen upein keli. Taivas oli yläpuolella sininen, ja sadekuurot kulkivat lähinnä kaakkoon kohti Sarekia eli meistä poispäin. Lounastauolla ei tarvittu edes tarppia! Seurasimme Sjnjuvtjudisjåhkåa luoteeseen, ja pian pohjoisessa kohosi Ahkka-tunturi komean näköisenä. Tähän loppui Sarekin kansallispuisto ja alkoi Stora Sjöfalletin kansallispuisto. Jatkoimme vielä matkaa kunnes Rakkasjåhkån kohdalta käännyimme pohjoiseen kohti Sjnjuvtjudisjavrasjia.

Nyt huomattiin, että päivä oli ollut pitkä, ja kilometrejä alkoi olla takana. Maasto muuttui koko ajan vaikeakulkuisemmaksi, matalaksi ja tiheäksi tunturipusikoksi. Keli alkoi myös olemaan todella kuuma ja lämpö yhdessä pitkän päivän kanssa alkoi väsyttää matkamiehiä. Sjnjuvtjudisjavrasjin itäpuolelta ruvettiin etsimään tosissaan telttapaikkaa, mikä osoittautui haasteelliseksi hommaksi. Lopulta reippaasti yli tunnin mittaisen etsimisen jälkeen löytyi hyvä ja suojainen paikka hieman korkeammalta, johon saatiin teltta ja tarppi pystyyn, komeiden Akka-tuntureiden rinteiden alle. Liki samalla hetkellä, kun leiri oli valmis, alkoi taas satamaan. Kaunis ja lämmin keli muuttui nopeasti koleaksi ja tuuliseksi.

Kokkailtiin siis jälleen tarpin suojissa ja oltiin aika väsyneitä pitkän päivän jälkeen. Janne vetäisi retkimuonan ja leipien lisäksi vielä yhden nuudelikeiton, kaloreita oli päivällä kulunut! Nijakille oli edelleen hienot näkymät, ja sadekuurot loivat upean tuplasateenkaaren Nijakin eteen. Tällä telttapaikalla oli myös paljon hyttysiä (kuten alla sateenkaarikuvasta näkyy). Alettiin lähestyä jo puurajaa ja kosteutta oli maastossa ympärillä. Sarekissa ei muuten hyttysiä paljoa ole, sen verran korkealla maasto on.

Matkaa kartalla 17 km. Mittarin mukaan “42973 steps counted, 29.80 km measured in steps”. Aamun korkeuskäyrä n. 840 m, maksimi 1230 m, illalla oltiin n. 740 m korkeudessa.

Sivun alkuun

D7: Viimeinen maastopäivä

Ahkkan länsipuolta → Änonjälmme → Ritsem (lautta) → Jällivaara (auto)

Aamulla koettiin ihmeellinen hetki, kun aamupala”pöydässä” Mikko huudahti suu hapankorppua täynnä: ”Ahma!”. Otus oli jolkotellut jostain tuulen yläpuolelta vain reilun 20 metrin päähän leiristämme, suoraan eteemme. Meidät huomatessaan ahma pysähtyi, tuijotti hetken meitä hölmistyneenä, pudotti suussaan olleen ison luun ja pinkoi pikavauhtia lähimmän nyppylän taakse, ks. hätäisesti napattu kuva. Mennessään se piti hassua tuhinaa. Kävimme tarkastamassa ahman pudottaman luun ja arvioimme hirven jalkaluuksi (reisi?). Poron luuksi se vaikutti liian pieneltä. Tämä kohtaaminen oli ehdottomasti yksi reissun kohokohtia! Ahmoja arvioidaan olevan Suomen puolella vain vajaa 250 yksilöä, joten sellaiseen törmääminen on kohtuullisen harvinainen tapahtuma. Joskus osuu hyvä tuuri kohdalle!

Puimme tapausta samalla, kun purimme leiriä ja valmistauduimme viimeisen päivän vaellukseen. Keli oli erinomainen, joten kulkukamoiksi valikoitui sortsia ja hieman pidemmällä päivällä jo myös t-paitaa(!). Havaitsimme useamman helikopterin lentävän kansallispuiston yllä. Ilmeisesti niillä viedään ihmisiä maastoon kansallispuiston rajoille, minne ei muuten oikein pääse.

Tässä sattui oikeastaan matkan ainoa takaisku: Jannen RUK-puukko putosi jotenkin pakkauksen tiimellyksessä leiripaikalle, ehkä rinkan sivutasku oli jäänyt jossain vaiheessa auki. Mietimme jälkeenpäin asiaa, ja viimeisen leirin purku on täytynyt olla todennäköisin paikka. Eli jos joku löytää sen joskus ja haluaa palauttaa omistajalle, niin puukkoon kaiverrettu nimi löytyy kyllä yhdellä googlauksella!

Maasto oli tunturipusikkoa, mutta ei järin vaikeaa. Kiersimme nyt Ahkka-tunturia luoteispuolelle. Tästä alkoi laskeutuminen kohti Padjelantaledeniä ja puuraja tuli vastaan. Sarek on niin korkealla, että siellä ei ole yhtään puuta. Pidimme pienen tauon ennen laskeutumista laaksoon komeassa auringonpaisteessa.

Padjelantaledenille päästyämme ihmismäärä lisääntyi kertaluokkaa isommaksi. Padjelantaleden on helppokulkuinen vaellusvaltaväylä, joka vie Ahkka-järveltä Stora Sjöfalletiin.  Oltiin päästy viimein takaisin mobiilidatayhteyksien äärelle ja lähetettiin viestit kotiin, että oltiin selvitty vaelluksesta. Janne buukkasi myös meille hotellin Jällivaarasta, jonne olimme päättäneet ajaa Ritsemistä vielä samana iltana.

Yhteysaluksemme lähtisi Änonjalmmesta iltapäivällä, ja huomasimme olevamme kerrankin todella hyvin aikataulussa. Pysähdyimme Vuojatädnon varrelle ihastelemaan isoa jokea. Tämän yli meni kunnon silta, kahlaamalla ei todellakaan olisi ollut tähän isoon jokeen asiaa.

Kilometriä ennen Anonjalmmea pysähdyimme vielä Akkastugornien tunturiasemalle, jossa kokkailimme ulkopöydillä lounasta. Asemalla oli runsaasti muitakin ihmisiä. Lounaan aikana katselimme taivaalle kulkevaa kuuropilveä, joka ripsautti muutaman tipan vettä. Meillä oli tietysti nopeasti kuorivaatteet takaisin päällä. Muut ihmiset eivät reagoineet sateeseen mitenkään – paitsi kummastelemalla, mitä ihmettä me teimme. Enempää vettä ei taivaalta tullutkaan, mutta Sarekissa oppii varovaiseksi!

Anonjalmmessa odottelimme Ritsemin lauttaa ja virkistimme jalkoja kylmässä Akkajauressa. Lautalle oli menossa paljon muitakin ihmisiä. Kun lautta saapui, sieltä purkautui maastoon paljon vaeltajia. Opimme tämän reissun aikana, että Sarek on hyvin suosittu vaelluskohde ainakin tähän vuodesta. Akkajauren ylityksen aikana järvellä keli taas muuttui ja tuli vielä kunnolla vettä – enää se ei haitannut, kun oli katto päällä.

Ritsemissä purkauduimme nopeasti laivasta, ja Janne kipaisi hakemaan autoa tunturiaseman pihasta. Mikko ja Antti kantoivat sillä välin rinkat tien laitaan. Tässä ajatus oli välttää jumiutuminen autoletkan hännille kapealla Ritsemin tiellä. Tässä onnistuttiin. Janne nappasi pojat kyytiin ja lähdimme ajamaan ‘neljännestä ruudusta’ kohti Gällivaaraa. Vajaan parin sadan kilometrin matka sujui reippaasti, pienellä Lapin lisällä nopeusrajoituksiin nähden, ja tutun oloisesti tietysti satoi koko matkan.

Hotelli Gällivaarassa oltiin iltasella, ja pienen sekoiluhetken jälkeen respassa (”meillä on nyt systeemit nurin ja tietokoneet eivät toimi”) pääsimme hotellin saunaan. Saunaosasto oli oikein tyylikäs ja isoista ikkunoista hotellin ylimmästä kerroksesta aukesi näkymä kylän asemalle ja kohti Sarekia.

Jo menomatkalta ostetut oluet maistuivat saunassa! Saunan jälkeen söimme erittäin hyvin hotellin ravintolassa, jonka taso yllätti positiivisesti. Tällaista ravintolaa ei ole Suomessa ainakaan Oulun pohjoispuolella, ruotsalaiset osaavat. Kaikille valikoitui lisukkeeksi tuoreita kasviksia, joita ilman oltiin oltu maastossa yli viikko. Janne söi varmuuden vuoksi kaksi alkuruokaa, kalorivajetta oli edelleen pahasti.

Aterian ohessa vaihdettiin sivistyneesti ajatuksia AY-liikkeestä Suomessa ja muutenkin politiikasta. Lopulta päästiin nukkumaan pitkästä aikaa lakanoiden väliin, uni maittoi!

Vaellusta kartalla 14 km, 25899 steps counted, 17.58 km measured in steps. Aamun korkeuskäyrä n. 740 m, illalla n. 450 m.

Sivun alkuun

6.8. Paluu Suomeen ja etelään

Jällivaara → Haaparanta → Oulu → PKS

Aamulla osoitettiin auton keula kohti Suomea. Haaparannassa pysähdyimme siellä olevaan Max-Burgeriin, jota olimme siis yrittäneet etsiä jo menomatkalla Gällivaressa. Lisäksi ostettiin tuliaisia: taisi kaikille valikoitua ainakin poron kuivalihaa matkaan.

Tykitettiin sitten saman päivän aikana vielä koko matka Kellokoskelle ja Helsinkiin. Trangia käytiin jättämässä Villelle ensin Ouluun. Seuraava pysähtyminen tehtiin tälläkin kertaa Kärsämäellä, jossa on kummallinen epäviihtyisä monitoimihuoltoasema-kauppakeskus-posti-Alko -kompleksi keskellä tasaista nelostien pätkää.

Kärsämäeltä lähtiessä sattui vielä kumma juttu: pellolta (lähimpään taloon oli aukealla paikalla matkaa monta sataa metriä) puski kohti tietä ylävartalo paljaana sarkahousuissaan ja kumisaappaissaan kuin Kuutamosonaatti-elokuvan kellarista karannut 190cm+ raavas peräkammarin aikamieskarju. Mies oli melkoinen näky: päälaki kaljuna, pitkät ja harvat hiukset harottaen sinne tänne, tuima ja kiivas katse silmissään! Tästä kummajaisesta ei ehditty ottaa kuvaa, eikä uskallettu palata takaisin 🙂

Pihtiputaalta otettiin tuliaisviinit kotiväelle mukaan, ja syömään pysähdyttiin jälleen Viitasaaren Firatissa (liian isot annokset kuten pitää, paikka ei todellakaan petä). Ajomatkaa tuli päivässä muutamaa kilometriä vajaa 1000 km ja aikaa meni puoli vuorokautta.


Sivun alkuun

Yhteenveto reissusta

Reitti

Kartan mukaan kokonaismatka oli tasan 100 km. Askelmittari laski Mikolle n. 231 600 askelta ja arpoi niistä 157 km. Mitkään lukemista eivät ole tietenkään aivan tarkkoja, mutta kertoo siitä, että vaelluksella tapahtuu paljon muutakin kuin kartalla mitatun matkan kulkeminen. Kartalla samallakin korkeuskäyrällä olevalle reitille mahtuu todellisuudessa helposti 15 metrin verran ylös ja alas kulkemista, joka tietysti pidentää matkaa ja tuo askeleita. Maasto oli vaihtelevaa – pääväylillä helppoa mutta paikoin hankalaa ja raskasta. Kilometrit tuntuivat pidemmiltä kuin UKK:ssa edellisvuonna, ja keskinopeus oli hitaampi.

Etukäteen arvioidut päivämatkat (edellä kuva Antin suunnittelemasta reitistä Google Earthissä) eivät pitäneet aivan kutiaan, mutta aikataulussa oli varmuuden vuoksi sen verran väljää, että päästiin reitti läpi suunnitellussa aikataulussa. Kuvassa näkyy myös suunniteltu koukkaus Låddebaktelle ja Nijakin huiputusreitti, mutta niitä emme päässeet tekemään. Nijakin kohdalla koukkasimme toiselle puolelle laaksoa, ja Gisuriksen häntä huiputettiin sentään pienenä lohdutuksena. Jäi siis kuitenkin vähintään kaksi syytä palata Sarekiin joskus uudestaan.

Myöskään emme menneet Saltoluoktasta Kungsledeniä suunnitellun mukaisesti järven eteläosaan, vaan koukkasimme pohjoisemmaksi poromiehen tiluksille järven rantaan.

Reitillä kohtasimme hyvin monipuolista maastoa, ja reitinvalinta oli kaikin puolin keliin nähden onnistunut. Vain väenpaljous jäi vähän harmittamaan. Olimme lähteneet erämaahan vaeltamaan, emme diskuteeraamaan. Kertomukseen on kirjattu tärkeimmät kontaktit matkalla, mutta laskimme nähneemme noin 40 ihmistä reissun aikana. Laaksojen selvät (ainoat) reitit ajavat vaeltajat samalle kurssille. Puustoa ei ole, joten jokaisen vastaantulijan myös näkee. Sarek on erämaata, mutta kapeista laaksoista johtuen siellä kohtaa enemmän väkeä kuin Suomen Lapissa.

Sivun alkuun

Eläimet ja luonto

Sarek on käytännössä kokonaan puurajan yläpuolella, joten puita ei kulkijan vaivana ole. Myöskään tiheitä puskia tai tunturikoivikoita tuli reitillä vastaan vähän, varmaankin Rapadalenin puolella sitä sitten riittäisi. Reitillä luonto oli karua, mutta komeaa. Jos vertaa Suomen Lappiin, niin käytännössä kuljimme koko matkan Sarekissa vähintään Sokostin korkeudella, laaksojen pohjillakin. Vain alkumatkan Kungsledenin pätkä oli enemmän Suomen Lapin näköistä maisemaa, ja se maasto olikin alempana.

Rakkaa oli Basstavaggessa paljon, muuten reitin aikana ei sanottavammin. Jos olisimme päässeet huiputtamaan isompia tuntureita, niin siitäkin olisi varmasti päästy nauttimaan. Kulku oli melko helppoa, mutta korkeuskäyrän sisällä tuli jatkuvasti nousua ja laskua, jota ei kartalta näe, mikä lisää todellisuudessa kuljettua matkaa ja rasittavuutta.

Emme nähneet reissun aikana juurikaan eläimiä porojen lisäksi. Lintujakin hyvin vähän. Lapista tuttuja metsäkanalintuja ei vastaan tullut ollenkaan. Sopuleiden jätöksiä oli paikoin ihan mattona maassa, mutta niitäkään emme onnistuneet näkemään.

Muistakaan pikkujyrsijöistä ei ollut haittaa. Kertaakaan ei rinkoista oltu yritetty mitään nakertaa. Tosin olimme yllä UKK:sta viisastuneena myös piilottaneet herkut paremmin. Anterinmukan kämppähän oli viime reissun kokemuksen perusteella täysin myyrien valtaama, eikä siellä kannata sisällä edes nukkua, jos ei halua olla myyrien juoksumattona.

Ahma jäi selkeästi isoimmaksi bongaukseksi, jos ei lasketa jatkuvasti vastaan tulleita simpanssin sukuisia nisäkkäitä, lajitovereitamme.

Sivun alkuun

Ylitykset

Vesistöjen ylityksiä oli paljon. Suurimpia näistä olivat Skajdasvagge, Lulep Basstaskajdasj, Tjåggnårisjåhka ja Suottasjjåhka. Pienempiä on turha edes laskea, croksit kaivettiin helposti yli kymmenen kertaa esille ja pienempiä puroja tuli vastaan koko ajan. Jäätikköjoet ovat myös selvästi kylmempiä kuin Lapin joet, eikä niissä tee mieli ylimääräisiä minuutteja viettää.

Ylitystekniikkaa hiottiin: edetään sivuttain rintamasuunta virtaa vasten. Rinkan rintaremmi kannattaa pitää auki syvimmissä virroissa, koska jos kaatuu, niin iso rinkka hankaloittaa uimista. Kannattaa käyttää vain yhtä sauvaa, joka on apuna, kun nojaa virtaa vastaan. Kaksi sauvaa on usein liian hutera paketti, koska virta painaa niihin helposti kovempaa kiinni. Ylitettäessä kovaa virtaa on hyvä olla aina vähintään kaksi kosketuspistettä yhtä aikaa kunnolla pohjassa, ja liikutetaan vain yhtä tukipistettä (jalkaa tai keppiä) kerrallaan. Ylityspaikkaa etsiessä kannattaa valita mieluummin hieman leveämpi kohta, jossa virtaus on heikompi, ja on todennäköisesti matalampaa. Suuret kivet virran yläpuolella toimivat hyvinä suojina ja niitä voi käyttää navigointipisteinä.

Ylitykset alkavat sujua kaikilta jo rutiinilla, myös silmä sopivan paikan etsimiseen kehittyi reissussa paljon. Ja edelleen Jannen suosikkihommaa on virtojen ylittäminen, sitä ei Sarek onnistunut muuttamaan 🙂

Sivun alkuun

Keli eli sää

”Älkää huoliko, kyllä Sarekissa vettä riittää”. Tämä osoittautui todeksi. Yhtään sateetonta päivää ei ollut. Pahin keli koettiin Basstavaggessa, jossa satoi 16-18h putkeen ja kunnolla. Sade nousee vuoristossa todella nopeasti, ja helposti päälle puettavat kuorivaatteet ovat kullanarvoiset. Samalla keli on myös todella vaihteleva – ihan tuntien sisään voi paistaa aurinko ja tulla vettä kuin aisaa. Myös lämpötila viilenee nopeasti, kun sade yllättää.

Oheisesta graafista näkyy kahden lähimmän meteorologisen mittauspisteen (Ritsem ja Kvikkjokk, jotka ovat molemmat kaukana reitiltämme) yhden tunnin sademäärämittaus vaelluksen aikana. Kuvasta näkyy, miten paikallista sade on.

Yhtenäistä sadealuetta alueella ei siis ollut. Tämänhän mekin huomasimme, kun välillä sade kiersi meidät kilometrin päästä ohuena rintamana ja välillä osuimme juuri sellaiseen kuuroon itse. Lisäksi vuoristo tekee omia hyvin lokaaleja sateita muodostamalla pystyvirtauksia, joissa kosteus tiivistyy. Sateen intensiteetistä mainittakoon vertailupohjana sen verran, että Suomen keskimääräinen sademäärä kuukaudessa on n. 30- 75 mm. Eli oma mielikuvamme kunnon sadeviikosta saa myös tieteellistä todistusta.

Sivun alkuun

Wolfpackin yhteistyö

Porukka on kahden reissun aikana hioutunut yhteen, ja kaikki tuntuvat ymmärtävän toistensa vahvuudet. Janne kovakuntoisimpana toimii matkan aikana piikissä ja ottaa spurtteja tarvittaessa maaston tiedustelussa. Janne kartoittaa mielellään myös vesistöjen ylitykset. Mikko hoitaa suurimman osan kuvaamisesta, ja reservin lentosääkessuna lukee keliä ja arvioi sateen alkamisaikaa. Antti hoitaa trangian ja kokkaamisen ja yleisestikin toimii kokeneimpana vaeltajana seurueen vanhimpana, kun mietitään mm. lepotarvetta ja reittivalintojen riskejä.

Antti ja Janne lukevat karttaa ja katsovat reittiä. Kaikki osallistuvat tarpin- ja teltan pystytykseen, veden hakuun ja vuoroillaan tiskaamiseen. Hommat hoidetaan yhdessä ja tasapuolisesti.

Nukkumisjärjestelykseksi on muodostunut se, että Mikko isoimpana nukkuu teltan keskellä ja pienemmät  reunoilla. Janne käyttää aina korvatulppia, kuulemma jostain sitä kuorsausta vain kuuluu 🙂

Sivun alkuun

Kuvat ja videot

Mikon valikoidut otokset (Google):

HUOM: Kuva-albumissa on muuten useampia Jannen 360-‘pallokameran’ kuvia. Niitä voi siis pyöritellä mihin suuntaan vaan ja näet miltä siellä päin näytti. Parhaiten kuvat toki toimivat jonkin VR-härpäkkeen kautta katsottuina. 

Mikon tyyliteltyjä mv-käsiteltyjä kuvia (FB):

Sarek: videolinkit (YouTubessa):

Sivun alkuun